Tanssin taikaa

Olen harrastanut tanssia jonkin verran aiemminkin, mutta tanssinopettajan vetämä Ääni ja liike -jakso draamakasvatuksen opinnoissa toi ihan uusia ajatuksia, kokemuksia ja ihon alle uivia tuntemuksia.

Kolmen illan aikana tutkiva ote ja vapaa improvisaatio olivat koko ajan läsnä. Aloitimme pienestä ja tutkimme itsenäisesti kehostamme läpi jokaisen nivelen, raajan ja niiden liikkumismahdollisuudet. Teimme pehmeää ja terävää liikettä, putosimme eri osilla kehoa vapaasti, liikuttelimme sormia, varpaita ja niskan lihaksia. Pikkuhiljaa etenimme tanssi-improvisaatioihin, joissa saimme tehdä mitä halusimme tietyn ohjeistuksen antamissa raameissa – yksin, pareittain, pienryhmissä tai koko joukon kanssa. Kun on pitkään hiljaa ja kommunikoi pelkästään liikkeillä, eleillä ja ilmeillä, saavuttaa ihmeellisen kommunikoinnin tason, jossa oikeastaan ymmärtää jo pelkästä liikehdinnästä, mitä toinen tarkoittaa. Kokeilimme pareittain äänettömiä "vuoropuheluja", joissa toinen puhui liikkein ja toinen kuunteli. Välillä saatoimme puhua toistemme päälle, välillä emme edes kuunnelleet toista, ja puheen (eli liikkeen) tyyli viesti jotain.

Tänään ruokajonossa edessäni oli tyttö ja poika, jotka ilmiselvästi riitelivät jostain viittoen. En osaa viittomakieltä edes auttavasti, joten en saanut selville kiistelyn syytä. Liikkeistä pystyi kuitenkin lukemaan paljon. Tyttö seisoi ensin jonossa yksin, ja kun poika tuli paikalle, hän alkoi viittoa terävästi ja vihaisesti, läpsytellen kaikki kehokontaktiin osuvat viittomat äänekkäästi vartaloonsa. Kun mies ei suostunut kuuntelemaan eli käänsi päänsä, tyttö pyöräytti sen jälleen itseään kohti. Miehen viittomat olivat epäröiviä ja pieniä – hän oli selvästi alakynnessä. Tyttö oli äänessä paljon enemmän, kurtisteli otsaansa ja läimäytti kädet reisiinsä. En voinut välttyä äänen korottamisen tai jopa huutamisen mielikuvasta. Pystyin melkein kuvittelemaan osapuolten äänensävyt.

Suomalaisten kehonkieli on pientä verrattuna muihin kulttuureihin, mutta viittomakielisillä se on jo ilmaisuvoimaisuutensa vuoksi tarkempaa ja monipuolisempaa – etenkin ilmeisiin kiinnitän monesti huomiota. Siitä voisi kyllä ottaa oppia. Monesti sanat valehtelevat enemmän kuin keho.

Kaikkein hienoin kokemus Ääni ja liike -jaksolla oli viimeisenä iltana tehty ääni-liike-polku, jossa improsimme neljän hengen ryhmämme kanssa niin hengästyttävän esityksen, ettei oikeastaan kukaan tiennyt, kuka vei ja kuka vikisi. Emme käyttäneet musiikkia lainkaan, vaan säestimme liikettämme itse kehostamme pääsevin äänin. Määrittelimme ainoastaan, miten teos alkaa ja miten se loppuu – oikeastaan kaikki muu syntyi hetkessä, kontaktissa toisiin, tunnustellen suuntaa, johon olimme menossa. Teoksessa oli ainakin sisältä kokien todella voimakas kontakti, joka taisi välittyä yleisöönkin ainakin heidän reaktioistaan päätellen.

Joskus yhteisymmärrys syntyy paremmin sanattomasti.