Pedagogisissa opinnoissa on parhaillaan menossa vuoravaikutus- ja ryhmäilmiöitä käsittelevä intensiivijakso, joten olen pelkkää viestijäkuvaa ja -uraa juuri nyt. Totta puhuen päivät ovat niin intensiivisiä aamukahdeksasta lähtien, että iltapäivällä jaksan hädin tuskin viestiä edes poikaystäväni kanssa.
Kurssi sai minut pohtimaan paitsi ikuisuuskysymystä opettajan kasvatus- ja opetustehtävien tasapainottelusta, myös vuorovaikutuskohtaamisia asiakaspalvelijan näkökulmasta. Eilen minulla oli melko keskimääräisen rauhallinen viiden tunnin iltavuoro, jonka aikana kassallani asioi 248 asiakasta. Kahvitauon vähentämisen jälkeen se tarkoittaa noin yhtä asiakasta per minuutti. Baumanin* (1997) käyrällä tarkasteltuna silkka yritystoiminta kallistuisi aidon välittämisen (rakkaus) ja instrumentaalisuuden (raha) jatkumolla selvästi rahan puolelle, mutta asiakaspalvelijan on tasapainoteltava siinä välissä – asiakkaita on kohdeltava hyvin, jotta rahaa tulee. Väsyneenä ja tai ruuhka-aikana tulee usein kohdattua asiakkaat tyhjällä mielellä, antamatta itsestään mitään. Kassallakin kohtaa kuitenkin joskus aitoja reaktioita, joihin ei voi suhtautua täysin tunteettomasti. Esimerkiksi kerran perjantai-illan ruuhkassa ikäiseni poika loukkaantui, kun en (edellisen asiakkaan virheen korjaamisen jälkeen ajatuksissani) tervehtinyt häntä. Pahoitellessani ja selittäessäni huomioimattomuuteni syytä hän katsoi synkästi takaisin ja tokaisi, että masentuneen päivä on tarpeeksi ankea ilman tekopyhiä kaupan kassojakin. Eräänä hiljaisena sunnuntaina taas asunnoton mies tuli juttelemaan ja kiittelemään siitä, kuinka mukavaa on kun talvipakkasilla kaupat ovat auki sunnuntaisinkin. Myös lapsilta saa usein heti kaikua, jos jaksaa huomioida heitä. Eräskin hiljaiselta vaikuttanut pikkupoika sanoi arasti jotain kesälomamatkastaan ja parin lisäkysymyksen jälkeen intoutui kertomaan silmät loistaen ummet ja lammet eläinpuiston eläimistä. Toivottipa vielä loppuun "oikein hyvää päivänjatkoa teille!". Juttuseuraa kaipaavat vanhukset ovat ihan oma lukunsa – yksi hiljaisen päivän miellyttävimmistä mutta lauantairuuhkan ärsyttävimmistä asiakasryhmistä.
Kassasaareke ei ole minulle kuitenkaan se luontevin paikka kohdata ihmisiä. Asiakkaiden ajatusmaailmaan on joskus todella vaikea päästä sisälle. Useimmiten ostosten lisäksi myös asiakkaat kulkevat näkökulmastani ikään kuin liukuhihnalla – nimenomaan ikävässä mielessä, kasvottomina kiireen keskellä. Kahden viikon päästä heitän hyvästit työpaikalleni ja keskityn varsinaiseen työhöni eli opintoihin. Niissä tuntuu kyllä riittävän työsarkaa ihan riittävästi.
* Bauman, Zygmunt 1997: Postmodernity and its discontents. New York: New York University Press.
(Ainakin ilmeisesti. Luennoitsijan diaesityksessä mainittiin ainoastaan nimi ja vuosi, eikä lähdeluettelosta ollut tietoakaan!)
tiistai 21. syyskuuta 2010
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Numerologiaa
Juoksemiseen höyrähtäneet tuttuni ovat noudattaneet ainakin tiettyä logiikkaa suorituksissaan. Setäni juoksi 50-vuotispäivänään 50. maratoninsa – ja vieläpä juoksunumerolla 50. Hänen lenkkikaverinsa sen sijaan juoksi ensimmäisen 42-kilometrisen kokopitkänsä 42-vuotiaana. Itse jäin tietyllä tavalla tästä jälkeen, koska ehdin pahimmoilleen täyttää alkuviikosta 22 ennen, kuin ehdin juosta eilen 21-kilometrisen ennätysmatkani. Yllättävän voimallinen endorfiiniryöppy, mahtava tunnelma ja päihittämätön itsensä voittamisen tunne takasivat kyllä sen, että jatkoa on luvassa. Ehkä heittäydyn jopa niin epäloogiseksi, että juoksen ensi vuonna enemmän kuin 23 kilometriä. Pitää varmaan löytää logiikkaa jostain muualta.
Yksi tavoite on siis suoritettu. Muille itsensä epäilijöille voin jakaa rohkaisevan esimerkin; kokemus oli kannustava ja kaikki meni nappiin. Mikään kauhuskenaarioistani ei toteutunut: en juossut itseäni piippuun ensimmäisillä kilometreillä tai eksynyt reitiltä. Enkä edes ollut ennakko-odotuksistani huolimatta niin hidas, että ratamiehet olisivat sulkeneet reitin edestäni ennen, kuin ehdin maaliin asti. Itse asiassa juoksin kaksi kolmasosaa matkasta tasaista kahden tunnin ja 15 minuutin vauhtia, kunnes totesin että paukkuja riittää nopeampaankin tahtiin ja viimeisten kilometrien kirimisellä olin lopulta maalissa ajalla 2:09. Vaikka aika ei olekaan yleisesti ottaen kova, se ylitti omat odotukseni täysin.
Jälkikäteen ajatellen olisin voinut lähteä tempomaan jo alusta lähtien hieman nopeampaa tahtia. Toisaalta kokemuksestani ei olisi välttämättämättä silloin tullut yhtä positiivinen kuin nyt. Koko juoksun ajan oli nimittäin aivan mahtava olo siitä, kuinka hyvin juoksu kulki. Missään vaiheessa lihassärky tai yleinen väsymys eivät kasvaneet niin suuriksi, että se olisi tahtia haitannut tai mieltä sumentanut. Sitä paitsi viimeinen kolmasosa meni nyt niin hyvissä voimissa, että jaksoin ensin kiriä kiinni 2.15-tavoiteaikajuoksijan (joka siis juoksi mahdollisimman tasaista vauhtia lähdöstä maaliin aikaan 2.15) ja lopulta ohittaa hänet ihan viimeisillä kilometreillä. Reipas askellus vielä maalisuorallakin jätti koko juoksusta hyvän maun suuhun.
Tämä hehkutus on tietenkin päätettävä kuumotuksesta hehkuvaan pärstääni.
Yksi tavoite on siis suoritettu. Muille itsensä epäilijöille voin jakaa rohkaisevan esimerkin; kokemus oli kannustava ja kaikki meni nappiin. Mikään kauhuskenaarioistani ei toteutunut: en juossut itseäni piippuun ensimmäisillä kilometreillä tai eksynyt reitiltä. Enkä edes ollut ennakko-odotuksistani huolimatta niin hidas, että ratamiehet olisivat sulkeneet reitin edestäni ennen, kuin ehdin maaliin asti. Itse asiassa juoksin kaksi kolmasosaa matkasta tasaista kahden tunnin ja 15 minuutin vauhtia, kunnes totesin että paukkuja riittää nopeampaankin tahtiin ja viimeisten kilometrien kirimisellä olin lopulta maalissa ajalla 2:09. Vaikka aika ei olekaan yleisesti ottaen kova, se ylitti omat odotukseni täysin.
Jälkikäteen ajatellen olisin voinut lähteä tempomaan jo alusta lähtien hieman nopeampaa tahtia. Toisaalta kokemuksestani ei olisi välttämättämättä silloin tullut yhtä positiivinen kuin nyt. Koko juoksun ajan oli nimittäin aivan mahtava olo siitä, kuinka hyvin juoksu kulki. Missään vaiheessa lihassärky tai yleinen väsymys eivät kasvaneet niin suuriksi, että se olisi tahtia haitannut tai mieltä sumentanut. Sitä paitsi viimeinen kolmasosa meni nyt niin hyvissä voimissa, että jaksoin ensin kiriä kiinni 2.15-tavoiteaikajuoksijan (joka siis juoksi mahdollisimman tasaista vauhtia lähdöstä maaliin aikaan 2.15) ja lopulta ohittaa hänet ihan viimeisillä kilometreillä. Reipas askellus vielä maalisuorallakin jätti koko juoksusta hyvän maun suuhun.
Tämä hehkutus on tietenkin päätettävä kuumotuksesta hehkuvaan pärstääni.
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Kotikoti kullan kallis
Ja juoruilemalla yläasteen pihalla lapsuudenystävien kanssa. Tekemällä maakuntamatkan naapurikylään. Ottamalla päivänokoset viltillä mökillä. Grillaamalla kanaa, aurajuustosieniä, halloumia ja vaahtokarkkeja. Syömällä ainakin yhden jäätelön päivässä. Soutelemalla, saunomalla ja uimalla aina, kun tulee kuuma. Ja kuumahan tulee, kun itäistä Suomea hellitään reippaan 30 asteen helteillä.
Työntäyteisten tai muutoin ahkerien päivien jälkeen on joskus vaikeuksia löytää sitä todellista lomailuvaihdetta. Neljäntenä päivänä mökillä onnistuin kuitenkin tukahduttamaan viimeisetkin suorittamisen rippeet (rusketu! poimi mustikoita! nää kavereita! käy läpi puolen vuoden kuulumiset!). Pian huomasinkin pakenevani hellettä mökkiin ja lukevani sieltä löytyneitä vanhoja paikallislehtiä. Taisinpa ottaa jopa tirsat ja jättää sen "varahälytyksenkin" laittamatta herätyskelloon.
On se vaan rentouttavaa. Rakastan Itä-Suomessa paitsi savolaesia immeesiä ja sitä levveen lupsakkoo puhheenpartta, myös mahtavan mäkisiä ja järvisiä maastoja. Kai lapsuuden maisemat ovat ne, jotka sykähdyttävät läpi elämän? Sulkavalla syntynyt ja varttunut äitinikin väittää, ettei Saimaan tuoksua voita mikään. Tuoksusta en osaa sanoa mitään, mutta ainakin näkymä Vuotjärvelle on piirtynyt minun sielunmaisemaani.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Oppia ikä kaikki
Suunnilleen ikäiseni tyttö oli hankkinut jäsenyyden Jyväskylän Kuntomaailmaan ja kehui valintaa kaikin puolin hyväksi.
- Ja se Torikeskuksen kuntosali on vieläpä onneks pelkästään naisille. Eipähän törmää kehenkään tuttuihin!
- Ai sulla on vaan miespuolisia tuttavia vai?
- No ei, mutta ku ainaki Elixialla käy sellasia miehiä, joita mun ei tee mieli enää nähdä. Että eipähän tartte sitä ainakaan pelätä vaan voi keskittyä ihan siihen treeniin.
Muuttolaatikoista löysin jälleen vanhat päiväkirjani, jotka luin mielenkiinnosta läpi. Mikäli niitä on uskominen, olen mokaillut ja nolannut itseni mielestäni vähän väliä. Olinkin kirjoittanut päiväkirjan sivuille edelleen erittäin käyttökelpoisen moraalisen ohjenuoran: "Elä elämäsi niin, että voit aina katsoa vastaantulijoita silmiin." Josko sitä nyt jo osaisi? Ainakaan en ole itselleni enää niin ankara ja otan kohtaamiset muiden kanssa edes hivenen rennommin.
- Ja se Torikeskuksen kuntosali on vieläpä onneks pelkästään naisille. Eipähän törmää kehenkään tuttuihin!
- Ai sulla on vaan miespuolisia tuttavia vai?
- No ei, mutta ku ainaki Elixialla käy sellasia miehiä, joita mun ei tee mieli enää nähdä. Että eipähän tartte sitä ainakaan pelätä vaan voi keskittyä ihan siihen treeniin.
Muuttolaatikoista löysin jälleen vanhat päiväkirjani, jotka luin mielenkiinnosta läpi. Mikäli niitä on uskominen, olen mokaillut ja nolannut itseni mielestäni vähän väliä. Olinkin kirjoittanut päiväkirjan sivuille edelleen erittäin käyttökelpoisen moraalisen ohjenuoran: "Elä elämäsi niin, että voit aina katsoa vastaantulijoita silmiin." Josko sitä nyt jo osaisi? Ainakaan en ole itselleni enää niin ankara ja otan kohtaamiset muiden kanssa edes hivenen rennommin.
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Nato, aviomiehen sisar vai sotilasliitto?
Olen tottunut isoon perheeseen, onhan meitä sentään kuusi. En muista harmitelleeni sisarusteni määrää oikeastaan missään vaiheessa – paitsi ehkä parilla automatkalla, joilla siskon jättinalle kävi melkein viidennestä takapenkkiläisestä. Neljässäkin kun oli tarpeeksi kärsimistä. Mutta aina oli seuraa ja aina joku, jonka kanssa ei ollut riidoissa. Kotoa muuttamisen jälkeen perheen arvostamiseni nousi vielä ihan uudelle asteelle.
Sisarussarjan vanhimpana toin myös ensimmäisenä kotiin vävykokelaan. Samoihin aikoihin sain vastavuoroisesti tutustua ihan uuteen perheeseen poikaystäväni tehdessä samoin.
Puoli vuotta poissa on tarpeeksi pitkä aika siihen, että saa Suomessa vastaansa kolme uutta kokelasta, millä etuliitteellä sitten kukin. Olenko ainoa, jonka mielestä kälyt ja langot sukulaissanoineen ovat paitsi hankalia hahmottaa myös vanhanaikaisilta kalskahtavia? Miniästäkin tulee mieleen lähinnä mustamekkoinen tasajakauksinen vakava nainen, joka seisoo oven vieressä suu supussa esiliina yllään. Vaikka pidänkin suomen sanastosta, englantilaiset nimitykset voittavat tässä aihepiirissä suomalaiset ainakin yksinkertaisuudessaan ja helppoudessaan. Toisaalta lain-mukaan-sisko tuskin sopisi suomalaisen suuhun ja kuulostaisikin ihan muulta, kuin mitä tarkoittaisi.
Luin kyllä joskus artikkelin, joka esitteli uudisperheiden myötä tarpeeseen tulleita suomalaisia uudissanoja. Harmi, että esimerkeistä jäi mieleeni ainoastaan avoppi, 'avopuolison äiti'. Nyt moni sana tulisi minulla hyötykäyttöön. Nimityksistä viis, iso perhe on mielestäni tavaton rikkaus ja sen kasvaminen rikastuttaa elämääni entisestään. Että lämpimiä terveisiä vaan avopille!
Sisarussarjan vanhimpana toin myös ensimmäisenä kotiin vävykokelaan. Samoihin aikoihin sain vastavuoroisesti tutustua ihan uuteen perheeseen poikaystäväni tehdessä samoin.
Puoli vuotta poissa on tarpeeksi pitkä aika siihen, että saa Suomessa vastaansa kolme uutta kokelasta, millä etuliitteellä sitten kukin. Olenko ainoa, jonka mielestä kälyt ja langot sukulaissanoineen ovat paitsi hankalia hahmottaa myös vanhanaikaisilta kalskahtavia? Miniästäkin tulee mieleen lähinnä mustamekkoinen tasajakauksinen vakava nainen, joka seisoo oven vieressä suu supussa esiliina yllään. Vaikka pidänkin suomen sanastosta, englantilaiset nimitykset voittavat tässä aihepiirissä suomalaiset ainakin yksinkertaisuudessaan ja helppoudessaan. Toisaalta lain-mukaan-sisko tuskin sopisi suomalaisen suuhun ja kuulostaisikin ihan muulta, kuin mitä tarkoittaisi.
Luin kyllä joskus artikkelin, joka esitteli uudisperheiden myötä tarpeeseen tulleita suomalaisia uudissanoja. Harmi, että esimerkeistä jäi mieleeni ainoastaan avoppi, 'avopuolison äiti'. Nyt moni sana tulisi minulla hyötykäyttöön. Nimityksistä viis, iso perhe on mielestäni tavaton rikkaus ja sen kasvaminen rikastuttaa elämääni entisestään. Että lämpimiä terveisiä vaan avopille!
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Purkista asiaa
Näin tänään työmatkalla katoksen päälle heitetyn tyhjän mehupurkin. Aikoinaan linja-autoja siivotessani huomasin, että joidenkin takapenkkiläisten tavoitteena oli selvästi testata, kuinka monta Juissi-mehupurkkia mahtuu penkin ja linja-auton takaseinän väliin. Ennätys lähenteli kahtakymmentä. Tulevana opettajana joudun todennäköisesti pohtimaan vielä useamman kerran, millaiset tavoitteet tuntuisivat tulevaisuuden toivoista mielekkäiltä ja sopivan haastavilta. Esimerkiksi Kalevalan lukeminen on monelle yläasteikäiselle kenties tyhjänpäiväinen tavoite, kun päällimmäisenä mielessä saattaa pyöriä koulukiusaamisen sietäminen tai kivaan rinnakkaisluokkalaiseen tutustuminen.
Tämänhetkisenä lyhyen tähtäimen tavoitteenani on selvitä kunnialla hurjasta yhdeksän päivän työputkesta. Kolme takana, kuusi edessä. Onneksi on lyhyitä päiviä ja kavereita, joiden kanssa voi rentoutua esimerkiksi terassilla vapaailtoina. Tänä kesänä koetan tosin myös oppia nauttimaan omasta seurastani, mikä on onnistunut yllättävän hyvin. Esimerkiksi lukemisesta ja juoksemisesta nautin ehkä kaikkein eniten yksin. Suurena saavutuksena pidän Henkisen Itsenäisyyden lisäksi sitä, että oon oppinut siirtelemään itsekseni isojakin huonekaluja, kuten pöytiä ja kirjahyllyjä! Todella hyödyllinen taito, muuten. Syksyllä häämöittää tavoite juosta ensimmäinen puolimaratoni. Ensi vuoden tavoitteena taas on selkiyttää omaa ammatinvalintaa ja myös pätevyyttä (sekä pysyä järjissä) opetusharjoitteluiden aikana. Teen myös suomi toisena kielenä -harjoittelun, jota odotan kiinnostuneena.
Päämääriinsä pääseminen tuntuu ajoittain järjettömän nautinnolliselta. Joskus taas jää hieman tyhjä olo. Näin kävi, kun kandintutkielmani ensimmäinen versio olikin ohjaajani mielestä niin onnistunut, ettei sitä tarvitse korjailla ollenkaan. Reaktioni oli lähinnä tyrmistynyt – olinhan varautunut pakertamaan työni parissa enemmän tai vähemmän ensi syksyyn asti! Tosin nyt saan nauttia enemmän vapaa-ajasta, auringosta, Laajavuoren lenkkipoluista, hyvistä näytelmäkirjoista ja vaikkapa siitä terassilla istuskelusta. Vapauttavaa!
Tämänhetkisenä lyhyen tähtäimen tavoitteenani on selvitä kunnialla hurjasta yhdeksän päivän työputkesta. Kolme takana, kuusi edessä. Onneksi on lyhyitä päiviä ja kavereita, joiden kanssa voi rentoutua esimerkiksi terassilla vapaailtoina. Tänä kesänä koetan tosin myös oppia nauttimaan omasta seurastani, mikä on onnistunut yllättävän hyvin. Esimerkiksi lukemisesta ja juoksemisesta nautin ehkä kaikkein eniten yksin. Suurena saavutuksena pidän Henkisen Itsenäisyyden lisäksi sitä, että oon oppinut siirtelemään itsekseni isojakin huonekaluja, kuten pöytiä ja kirjahyllyjä! Todella hyödyllinen taito, muuten. Syksyllä häämöittää tavoite juosta ensimmäinen puolimaratoni. Ensi vuoden tavoitteena taas on selkiyttää omaa ammatinvalintaa ja myös pätevyyttä (sekä pysyä järjissä) opetusharjoitteluiden aikana. Teen myös suomi toisena kielenä -harjoittelun, jota odotan kiinnostuneena.
Päämääriinsä pääseminen tuntuu ajoittain järjettömän nautinnolliselta. Joskus taas jää hieman tyhjä olo. Näin kävi, kun kandintutkielmani ensimmäinen versio olikin ohjaajani mielestä niin onnistunut, ettei sitä tarvitse korjailla ollenkaan. Reaktioni oli lähinnä tyrmistynyt – olinhan varautunut pakertamaan työni parissa enemmän tai vähemmän ensi syksyyn asti! Tosin nyt saan nauttia enemmän vapaa-ajasta, auringosta, Laajavuoren lenkkipoluista, hyvistä näytelmäkirjoista ja vaikkapa siitä terassilla istuskelusta. Vapauttavaa!
maanantai 12. heinäkuuta 2010
Tänään söin leipää
Ennen Italiaan muuttoa en arvannutkaan, kuinka suuri sopeutuminen maan ruokakulttuuriin on. Muistan kyllä kuinka nopeasti Fuengirolan ainoasta ruisleipiä tekevästä leipomosta ostettu musta herkku katosi pöydästä yhdellä istumalla, kun asuimme perheeni kanssa Espanjassa puolisen vuotta. Ajattelin kuitenkin, että italialainen ruoka pesee suomalaisen mennen tullen, ja sitä paitsi pastaahan sitä tulee itse Suomessakin kokattua.
Kaipasin kuitenkin yllättäen suomalaisia terveellisiksi miellettyjä ruokia, täyttäviä ja kuitupitoisia. Ruisleipää siis, mutta paljon muutakin. Kaurapuuroa, karjalanpiirakoita, maksalaatikkoa. Leipomista ja uuniruokia kaipasin ylipäänsä, koska meillä ei ollut uunia. Ei Sienassa eikä Bolognassa.
Nyt olen taas pikkuhiljaa totutellut turvallisiin suomalaisiin makuihin. Kun on niin hyvät kelit leipoakin, pyöräytin helppoakin helpomman ja maistuvan puolukkaruisleivän. Voisiko suomalaisempaa enää olla? Taisinkin vetää melkein puoli leipää lämpimiltään... Resepti on Vegemisiä-blogista. Leivästä tuli makeahko varmaankin käyttämäni Extra-puolukkahillon takia, joten ensi kerralla laittaisin hunajaa vähän vähemmän (tai tekisin hillon itse).
Puolukkainen ruisleipä
1,5-2 dl piimää tai jugurttia
1,5 dl vehnäjauhoja
2 dl hienoja ruisjauhoja (taikka 1 dl hienoja ja 1 dl karkeita ruisjauhoja)
1 dl grahamjauhoja
1 dl puolukkahilloa
0,5 dl pellavansiemeniä
0,25 dl hunajaa
1,5 tl suolaa
1 tl soodaa
Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja vaivaa taikinasta notkea. Piimän tai jugurtin määrä riippuu puolukkahillon kiinteydestä; mitä kiinteämpää hillo on, sitä enemmän voi lisätä nestettä. Rasvaa ja jauhota leipävuoka ja kaada taikina siihen. Taikinan ei tarvitse nousta, joten voit lykätä vuoan uuniin heti, kun lämpö on kohdillaan. Anna paistua kauniin ruskeaksi tunnin verran. Jos haluat leivästä hieman tuhdimman ja paksumman, lisää huoletta aineksia ja tarkkaile paistoaikaa.
Kaipasin kuitenkin yllättäen suomalaisia terveellisiksi miellettyjä ruokia, täyttäviä ja kuitupitoisia. Ruisleipää siis, mutta paljon muutakin. Kaurapuuroa, karjalanpiirakoita, maksalaatikkoa. Leipomista ja uuniruokia kaipasin ylipäänsä, koska meillä ei ollut uunia. Ei Sienassa eikä Bolognassa.
Nyt olen taas pikkuhiljaa totutellut turvallisiin suomalaisiin makuihin. Kun on niin hyvät kelit leipoakin, pyöräytin helppoakin helpomman ja maistuvan puolukkaruisleivän. Voisiko suomalaisempaa enää olla? Taisinkin vetää melkein puoli leipää lämpimiltään... Resepti on Vegemisiä-blogista. Leivästä tuli makeahko varmaankin käyttämäni Extra-puolukkahillon takia, joten ensi kerralla laittaisin hunajaa vähän vähemmän (tai tekisin hillon itse).
Puolukkainen ruisleipä
1,5-2 dl piimää tai jugurttia
1,5 dl vehnäjauhoja
2 dl hienoja ruisjauhoja (taikka 1 dl hienoja ja 1 dl karkeita ruisjauhoja)
1 dl grahamjauhoja
1 dl puolukkahilloa
0,5 dl pellavansiemeniä
0,25 dl hunajaa
1,5 tl suolaa
1 tl soodaa
Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja vaivaa taikinasta notkea. Piimän tai jugurtin määrä riippuu puolukkahillon kiinteydestä; mitä kiinteämpää hillo on, sitä enemmän voi lisätä nestettä. Rasvaa ja jauhota leipävuoka ja kaada taikina siihen. Taikinan ei tarvitse nousta, joten voit lykätä vuoan uuniin heti, kun lämpö on kohdillaan. Anna paistua kauniin ruskeaksi tunnin verran. Jos haluat leivästä hieman tuhdimman ja paksumman, lisää huoletta aineksia ja tarkkaile paistoaikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)