Poetiikkaa, onomatopoetiikkaa!

Tämän päivän runoilijatuttavuus oli yksi Södergranin aikalaisista, muun muassa Odysseian suomentajanakin tunnettu Otto Manninen. Hän on minulle lähes täysin uusi tuttavuus ja yllättävän hankalasti lähestyttävissä. Manninen on tunnettu symbolismistaan ja äärimmäisen tiiviistä ilmaisustaan. Runojen aiheet eivät tule lähellekään yhtä lähelle minua kuin Södergranin. Toisaalta myös loppusoinnut ja hankala kieli (vanhasta kirjasuomesta murteisiin) saattoivat vierastuttaa niin paljon, ettei välitöntä lukukokemuta päässyt syntymään. Ei liene ihmekään, kun jo aikalaiset kriitikot kokivat Mannisen runot vaikealukuisiksi. Onneksi tähän ei tarvitse jäädä jumiin, vaan huomenna on jo uusi päivä ja uusi runoilija.

Soinnullisesti Mannisen ilmaisu on kuitenkin usein kaunista tai mielenkiintoista. Tässä pari näytettä äänteillä leikittelystä, tunnelmasta toiseen.

Vaatimattomuutta

Kukapa kokkona tohti
kohota päivää kohti?
Kunpahan koki olla
kukkona tunkiolla.

Joutsenlaulua

Ui merta ne unten,
päin utuista rantaa.
Niit' aallot ne kantaa
kuin kuultoa lunten.

Pois, pois yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se, ken vaipuu,
se sävelet saa vain.

Mi helinä ikään
yl' ulapan hiipi? –
Vain uupunut siipi,
vain mennyt ei-mikään.

(Kokoelmasta Säkeitä, 1905)