Luin Katri Valan esikoisrunokokoelman Kaukainen puutarha (1924) junassa matkalla Jyväskylästä Pieksämäelle. Runot ovat pakahduttavia ja herättävät voimakkaita tunnekuvia. Kokoelma on kokonaisuudessaan hiottu; yksikään runo ei ole ylimääräinen. Kokoelma aukeaa suloisin sävelin osiolla Kukkiva maa, jonka kesäisistä tunnelmista ja elämän ylistyksestä kuljetaan synkempään syksyyn, osioon Murhattu maa. Luontokuvat ovat vahvasti läsnä tunnelman luomisessa. Kokoelma loppuu fantasianomaiseen Satu-osioon.
Kaikkein voimakkaimmin minuun vaikutti kuitenkin osio Kauhu, jonka runojen ahdistava kuolemantunnelma on herkästi aistittavissa. Runoissa toistuvat painajaiskuvat, yö, hulluus, kuolema ja ikävä. Tässä taas mielestäni parhaat:
VIRTA.
Vahva musta virta,
sillä pieni lautta
ja ihmisolento.
Näen vain kädet.
Ne ovat kouristuneet puuhun,
ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.
Virta putoaa kuiluun.
Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen
silmä.
Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!
Uusia sukeltaa esiin loputtomasti.
Jokaisella on ihmisolento.
Harvat huutavat.
Jotkut itkevät hiljaa.
Useat nauravat.
Joka hetki putoaa joku – –
ERO.
Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.
Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!
Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet
jalkaimme alle.
Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen
lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hur-
meesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.
Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä.
Matkan Pieksämäeltä Kuopioon käytin lempijunapuuhaani: katselin ikkunasta ulos ja annoin ajatusten aaltoilla. Valan runotkin antoivat virikkeitä monenlaisille ajatuspoluille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti