Uusin novellistilöytöni on lahjakas, pakahduttavalla intensiteetillä kirjoittava Janica Brander, jonka esikoiskokoelma Lihakuu sisältää kaikkea, mitä novelleilta kaipaan. Novelleista on hankala löytää yhteistä nimittäjää, mutta silti ne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jonka tunnelma jää kummittelemaan pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Osa novelleista on maagisten ja arkisten piirteiden yhteissumma, kuten Maailman makuu, jossa valtio ilmoittaa lähestyvästä maailmanlopusta tekstiviestillä, mutta Minkun vanhemmat jaksavat yhä olla riidoissa ja setviä kolmiodraamaa. Myös kokoelman niminovelli kuvaa maailmaa yksinäisen lapsen näkökulmasta tilanteessa, jossa isä on työtön ja äiti itsetuhoinen. Pisimmälle maagisuudessaan menee Sielumies, jonka loppuratkaisun voi lukea myös vertauskuvana maastamuuton ja siirtolaisuuden työntävästä voimasta.
Kaksi novellia nousi kutkuttavalla tunnelmallaan ja yllättävyydellään yli muiden. Uusi elämä onnistuu vielä viimeisellä sivulla kääntämään koko tulkinnan päälaelleen. Novelli-sanakin tulee italian sanasta novella, joka tarkoittaa uutta ja tuoretta. Uusien näkökulmien tuominen ja yllättävät käänteet tekevät novellista novellin. Brander on taituri sanavalinnoissa ja tunnelman luomisessa. Lyhyet virkkeet kertovat paljon mutta jättävät myös ilmaa omien mielikuvien syntymiselle. Vai mitä sanotte novellin alusta, jossa on kaikki, mitä taustasta kerrotaan ja mille tarina lähtee rakentumaan:
"Arvo kuoli ja maailma meni mustaksi.
Laps muutti kotoa, sanoi aloittavansa oman elämän.
En viitsinyt sanoa sille,että minun elämäni loppui viimeistään silloin, kun kannoin sen pussukat juna-asemalle."
Vaikka novellin pohjavire on kauttaaltaan synkkä, hykerteli ainakin tämä lukija tyytyväisyyttään, kun nimi Uusi elämä lunasti odotuksensa ja leskelle avautuu itsestään ja elämästään jotain uutta, yllättävää, samaan aikaan tuskallista ja virkistävää:
"Lopulta väsyin katumaan rakkauttani, annoin sen tulla. Se tuli kaikkia suonia pitkin, puski niin että painoni nousi ja laski kymmenen kiloa ja Omani laittoi sokeria suuhuni, kun jalat meinasivat pettää alta."
Toinen ehdoton suosikkini on Karhut ja sudet, jossa on jälleen lapsi minäkertojana. Se on pökerryttävän ristiriitainen, vakava, maaginen ja pakahduttava tarina kahdesta turkasen kovasta metsämiehestä, jotka asuvat pientä metsätölliä kahdestaan ja jakavat yhden sivustavedettävän. Kertoja on rakastunut Ranttu-Maijaan, leikkisään romanityttöön, joka tuntee miehet. Kylässä leijuu pelko pedoista, joille vain jumalattomat metsästäjät Raappana ja Naakka pystyvät pistämään pisteen. Siksi kylällä ei puhuta, vaan hyväksytään ja jätetään omiin oloihinsa.
Draamakasvatuksen perusopinnoissa meidän pitäisi tehdä dramatisointisuunnitelma jostain novellista tai sadusta. Ajattelin valita Karhut ja sudet, vaikka se ei olekaan mikään helpoin nakki siirtää näyttämölle. Totta kai sitä haluaa valita itseään kiehtovan, hienon tekstin – ja samaan aikaan kokee riittämättömyyttä sellaisen hienouden edessä. Osaankohan tehdä novellille oikeutta?
