Runoilijoiden ammattisairaus

En tiennytkään, että tuberkuloosi on ollut viime vuosisadan alkupään runoilijoiden turma. Päivän Runoilija Uuno Kailas on nimittäin jo kolmas neljästä runoilijasta, jonka tuberkuloosi vei nuorena, samoin kuin Södergranin vain 31-vuotiaana. Kailaan Tulenkantaja-toveri Vala sentään sai elää sairauksineen 42-vuotiaaksi. Lyyrikoiden elämään on melko mielenkiintoista tutustua ihan siksikin, että saa jotain otetta vaikeatulkintaisiin runoihin. Valitsin synkistä runoista yhden, joka vangitsi voimakkaimmin tunnelmaltaan. Toisto toimii tässä hienosti tehokeinona. Lisäsävyjä tulkintaan tuo tieto Kailaan skitsofreniasta, jonka vuoksi hän joutui mielisairaalaan. Syinä saattoivat olla tukahdettu homoseksuaalisuus tai lapsuuden traumat (äiti kuoli Uunon ollessa vain 1-vuotias).

Peitetyt kasvot

Minä usein unessa miehen nään,
joka kasvonsa peittää –
hän ääneti seisoo, ja käsillään
hän kasvonsa peittää.

Mitä pelkää hän, mitä kaihtaa hän
miks kasvonsa peittää?
Näyn jonkin nähneekö hirveän,
siks kasvonsa peittää –

vai säikkyykö omaa sieluaan
ja kasvonsa peittää –?
Hän on kalpea, ei puhu milloinkaan,
mut kasvonsa peittää.

– Hän on varjoni, yöllinen, valju mies,
joka kasvonsa peittää.
Ketä painaa syyllisen tunnon ies,
todet kasvonsa peittää.

(Silmästä silmään, 1926)

Junalukemista

Luin Katri Valan esikoisrunokokoelman Kaukainen puutarha (1924) junassa matkalla Jyväskylästä Pieksämäelle. Runot ovat pakahduttavia ja herättävät voimakkaita tunnekuvia. Kokoelma on kokonaisuudessaan hiottu; yksikään runo ei ole ylimääräinen. Kokoelma aukeaa suloisin sävelin osiolla Kukkiva maa, jonka kesäisistä tunnelmista ja elämän ylistyksestä kuljetaan synkempään syksyyn, osioon Murhattu maa. Luontokuvat ovat vahvasti läsnä tunnelman luomisessa. Kokoelma loppuu fantasianomaiseen Satu-osioon.

Kaikkein voimakkaimmin minuun vaikutti kuitenkin osio  Kauhu, jonka runojen ahdistava kuolemantunnelma on herkästi aistittavissa. Runoissa toistuvat painajaiskuvat, yö, hulluus, kuolema ja ikävä. Tässä taas mielestäni parhaat:

VIRTA.

Vahva musta virta,
sillä pieni lautta
ja ihmisolento.
Näen vain kädet.
Ne ovat kouristuneet puuhun,
ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.

Virta putoaa kuiluun.
Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen
                                       silmä.

Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!
Uusia sukeltaa esiin loputtomasti.
Jokaisella on ihmisolento.
Harvat huutavat.
Jotkut itkevät hiljaa.
Useat nauravat.
Joka hetki putoaa joku – –

ERO.

Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.

Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet
jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen
                                         lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hur-
                                         meesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä.


Matkan Pieksämäeltä Kuopioon käytin lempijunapuuhaani: katselin ikkunasta ulos ja annoin ajatusten aaltoilla. Valan runotkin antoivat virikkeitä monenlaisille ajatuspoluille.

Poetiikkaa, onomatopoetiikkaa!

Tämän päivän runoilijatuttavuus oli yksi Södergranin aikalaisista, muun muassa Odysseian suomentajanakin tunnettu Otto Manninen. Hän on minulle lähes täysin uusi tuttavuus ja yllättävän hankalasti lähestyttävissä. Manninen on tunnettu symbolismistaan ja äärimmäisen tiiviistä ilmaisustaan. Runojen aiheet eivät tule lähellekään yhtä lähelle minua kuin Södergranin. Toisaalta myös loppusoinnut ja hankala kieli (vanhasta kirjasuomesta murteisiin) saattoivat vierastuttaa niin paljon, ettei välitöntä lukukokemuta päässyt syntymään. Ei liene ihmekään, kun jo aikalaiset kriitikot kokivat Mannisen runot vaikealukuisiksi. Onneksi tähän ei tarvitse jäädä jumiin, vaan huomenna on jo uusi päivä ja uusi runoilija.

Soinnullisesti Mannisen ilmaisu on kuitenkin usein kaunista tai mielenkiintoista. Tässä pari näytettä äänteillä leikittelystä, tunnelmasta toiseen.

Vaatimattomuutta

Kukapa kokkona tohti
kohota päivää kohti?
Kunpahan koki olla
kukkona tunkiolla.

Joutsenlaulua

Ui merta ne unten,
päin utuista rantaa.
Niit' aallot ne kantaa
kuin kuultoa lunten.

Pois, pois yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se, ken vaipuu,
se sävelet saa vain.

Mi helinä ikään
yl' ulapan hiipi? –
Vain uupunut siipi,
vain mennyt ei-mikään.

(Kokoelmasta Säkeitä, 1905)

Runoprojekti, osa yksi

Kuten kirjallisuudenopiskelijoilla yleensäkin, myös minulla on aika ajoin meneillään tiettyihin lukemistoihin rajattuja luku-urakoita. Viime kesänä esimerkiksi luin kymmenen kotimaista näytelmää, jotka joku viisas ja perehtynyt oli valinnut kirjallisuuden aineopintojen tenttikirjoiksi. Niistä mieleeni jäivät ja suosittelen erityisesti Mannerin Poltettua oranssia, Lundánin Tarpeettomia ihmisiä ja Oksasen Puhdistusta.

Parhaillaan projektinani ovat runot.

Teoriakirjallisuuden lisäksi parin viikon päästä koittavaan tenttiin tulee lukea kymmenen runoteosta. Voin jakaa kanssanne mieleenpainuvimmat runot. Aloitin tänään Edith Södergranilla.

Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.


Moderni neitsyt

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helankanpunaista aurinkoa...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseen...
Olen veren kuiske miehen korvassa, 
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä,
                               ilman ehtoja.

(Kokoelmassa Runoja, 1916)

Luin taustaksi toki myös tietoja Söderganin elämästä. Köyhä, sairas, Karjalan kankaalla varttunut suomenruotsalaisparka. En tiennytkään, että hän kuoli jo 31-vuotiaana. Osa runoista paljastaa kyllä, että hän tiesi oman kohtalonsa jo varhain.