Olen tottunut isoon perheeseen, onhan meitä sentään kuusi. En muista harmitelleeni sisarusteni määrää oikeastaan missään vaiheessa – paitsi ehkä parilla automatkalla, joilla siskon jättinalle kävi melkein viidennestä takapenkkiläisestä. Neljässäkin kun oli tarpeeksi kärsimistä. Mutta aina oli seuraa ja aina joku, jonka kanssa ei ollut riidoissa. Kotoa muuttamisen jälkeen perheen arvostamiseni nousi vielä ihan uudelle asteelle.
Sisarussarjan vanhimpana toin myös ensimmäisenä kotiin vävykokelaan. Samoihin aikoihin sain vastavuoroisesti tutustua ihan uuteen perheeseen poikaystäväni tehdessä samoin.
Puoli vuotta poissa on tarpeeksi pitkä aika siihen, että saa Suomessa vastaansa kolme uutta kokelasta, millä etuliitteellä sitten kukin. Olenko ainoa, jonka mielestä kälyt ja langot sukulaissanoineen ovat paitsi hankalia hahmottaa myös vanhanaikaisilta kalskahtavia? Miniästäkin tulee mieleen lähinnä mustamekkoinen tasajakauksinen vakava nainen, joka seisoo oven vieressä suu supussa esiliina yllään. Vaikka pidänkin suomen sanastosta, englantilaiset nimitykset voittavat tässä aihepiirissä suomalaiset ainakin yksinkertaisuudessaan ja helppoudessaan. Toisaalta lain-mukaan-sisko tuskin sopisi suomalaisen suuhun ja kuulostaisikin ihan muulta, kuin mitä tarkoittaisi.
Luin kyllä joskus artikkelin, joka esitteli uudisperheiden myötä tarpeeseen tulleita suomalaisia uudissanoja. Harmi, että esimerkeistä jäi mieleeni ainoastaan avoppi, 'avopuolison äiti'. Nyt moni sana tulisi minulla hyötykäyttöön. Nimityksistä viis, iso perhe on mielestäni tavaton rikkaus ja sen kasvaminen rikastuttaa elämääni entisestään. Että lämpimiä terveisiä vaan avopille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti