Runoilijoiden ammattisairaus

En tiennytkään, että tuberkuloosi on ollut viime vuosisadan alkupään runoilijoiden turma. Päivän Runoilija Uuno Kailas on nimittäin jo kolmas neljästä runoilijasta, jonka tuberkuloosi vei nuorena, samoin kuin Södergranin vain 31-vuotiaana. Kailaan Tulenkantaja-toveri Vala sentään sai elää sairauksineen 42-vuotiaaksi. Lyyrikoiden elämään on melko mielenkiintoista tutustua ihan siksikin, että saa jotain otetta vaikeatulkintaisiin runoihin. Valitsin synkistä runoista yhden, joka vangitsi voimakkaimmin tunnelmaltaan. Toisto toimii tässä hienosti tehokeinona. Lisäsävyjä tulkintaan tuo tieto Kailaan skitsofreniasta, jonka vuoksi hän joutui mielisairaalaan. Syinä saattoivat olla tukahdettu homoseksuaalisuus tai lapsuuden traumat (äiti kuoli Uunon ollessa vain 1-vuotias).

Peitetyt kasvot

Minä usein unessa miehen nään,
joka kasvonsa peittää –
hän ääneti seisoo, ja käsillään
hän kasvonsa peittää.

Mitä pelkää hän, mitä kaihtaa hän
miks kasvonsa peittää?
Näyn jonkin nähneekö hirveän,
siks kasvonsa peittää –

vai säikkyykö omaa sieluaan
ja kasvonsa peittää –?
Hän on kalpea, ei puhu milloinkaan,
mut kasvonsa peittää.

– Hän on varjoni, yöllinen, valju mies,
joka kasvonsa peittää.
Ketä painaa syyllisen tunnon ies,
todet kasvonsa peittää.

(Silmästä silmään, 1926)

Junalukemista

Luin Katri Valan esikoisrunokokoelman Kaukainen puutarha (1924) junassa matkalla Jyväskylästä Pieksämäelle. Runot ovat pakahduttavia ja herättävät voimakkaita tunnekuvia. Kokoelma on kokonaisuudessaan hiottu; yksikään runo ei ole ylimääräinen. Kokoelma aukeaa suloisin sävelin osiolla Kukkiva maa, jonka kesäisistä tunnelmista ja elämän ylistyksestä kuljetaan synkempään syksyyn, osioon Murhattu maa. Luontokuvat ovat vahvasti läsnä tunnelman luomisessa. Kokoelma loppuu fantasianomaiseen Satu-osioon.

Kaikkein voimakkaimmin minuun vaikutti kuitenkin osio  Kauhu, jonka runojen ahdistava kuolemantunnelma on herkästi aistittavissa. Runoissa toistuvat painajaiskuvat, yö, hulluus, kuolema ja ikävä. Tässä taas mielestäni parhaat:

VIRTA.

Vahva musta virta,
sillä pieni lautta
ja ihmisolento.
Näen vain kädet.
Ne ovat kouristuneet puuhun,
ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.

Virta putoaa kuiluun.
Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen
                                       silmä.

Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!
Uusia sukeltaa esiin loputtomasti.
Jokaisella on ihmisolento.
Harvat huutavat.
Jotkut itkevät hiljaa.
Useat nauravat.
Joka hetki putoaa joku – –

ERO.

Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.

Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet
jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen
                                         lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hur-
                                         meesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä.


Matkan Pieksämäeltä Kuopioon käytin lempijunapuuhaani: katselin ikkunasta ulos ja annoin ajatusten aaltoilla. Valan runotkin antoivat virikkeitä monenlaisille ajatuspoluille.

Poetiikkaa, onomatopoetiikkaa!

Tämän päivän runoilijatuttavuus oli yksi Södergranin aikalaisista, muun muassa Odysseian suomentajanakin tunnettu Otto Manninen. Hän on minulle lähes täysin uusi tuttavuus ja yllättävän hankalasti lähestyttävissä. Manninen on tunnettu symbolismistaan ja äärimmäisen tiiviistä ilmaisustaan. Runojen aiheet eivät tule lähellekään yhtä lähelle minua kuin Södergranin. Toisaalta myös loppusoinnut ja hankala kieli (vanhasta kirjasuomesta murteisiin) saattoivat vierastuttaa niin paljon, ettei välitöntä lukukokemuta päässyt syntymään. Ei liene ihmekään, kun jo aikalaiset kriitikot kokivat Mannisen runot vaikealukuisiksi. Onneksi tähän ei tarvitse jäädä jumiin, vaan huomenna on jo uusi päivä ja uusi runoilija.

Soinnullisesti Mannisen ilmaisu on kuitenkin usein kaunista tai mielenkiintoista. Tässä pari näytettä äänteillä leikittelystä, tunnelmasta toiseen.

Vaatimattomuutta

Kukapa kokkona tohti
kohota päivää kohti?
Kunpahan koki olla
kukkona tunkiolla.

Joutsenlaulua

Ui merta ne unten,
päin utuista rantaa.
Niit' aallot ne kantaa
kuin kuultoa lunten.

Pois, pois yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se, ken vaipuu,
se sävelet saa vain.

Mi helinä ikään
yl' ulapan hiipi? –
Vain uupunut siipi,
vain mennyt ei-mikään.

(Kokoelmasta Säkeitä, 1905)

Runoprojekti, osa yksi

Kuten kirjallisuudenopiskelijoilla yleensäkin, myös minulla on aika ajoin meneillään tiettyihin lukemistoihin rajattuja luku-urakoita. Viime kesänä esimerkiksi luin kymmenen kotimaista näytelmää, jotka joku viisas ja perehtynyt oli valinnut kirjallisuuden aineopintojen tenttikirjoiksi. Niistä mieleeni jäivät ja suosittelen erityisesti Mannerin Poltettua oranssia, Lundánin Tarpeettomia ihmisiä ja Oksasen Puhdistusta.

Parhaillaan projektinani ovat runot.

Teoriakirjallisuuden lisäksi parin viikon päästä koittavaan tenttiin tulee lukea kymmenen runoteosta. Voin jakaa kanssanne mieleenpainuvimmat runot. Aloitin tänään Edith Södergranilla.

Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.


Moderni neitsyt

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helankanpunaista aurinkoa...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseen...
Olen veren kuiske miehen korvassa, 
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä,
                               ilman ehtoja.

(Kokoelmassa Runoja, 1916)

Luin taustaksi toki myös tietoja Söderganin elämästä. Köyhä, sairas, Karjalan kankaalla varttunut suomenruotsalaisparka. En tiennytkään, että hän kuoli jo 31-vuotiaana. Osa runoista paljastaa kyllä, että hän tiesi oman kohtalonsa jo varhain.

Jokapäiväinen leipämme

On muuten yllättävän hankalaa taipua rennompaan aikatauluun. Eilen olin kyllä koululla yhdeksästä neljään, ja päivä meni oikein mukavasti, mutta tämän päivän kaltaisena täysin tyhjänä päivänä hypin melkein seinille. Tavallaan olen aika innoissani Kalevala-tuntien suunnittelemisesta ysiluokalle, mutta nekin ovat edessä vasta joulukuussa. Pöh. Onneksi nään Bolognasta tuttua italialaista vaihtaria tänään. Hän opiskelee suomen kieltä ja pyysi minulta hieman apua. Italian-kontaktit ovat jääneet alkusyksynä aivan minimiin. Viimeksi olen jutellut kunnolla italialaisten kanssa silloin heinäkuussa, kun pari bolognalaista suomen kielen opiskelijaa oli vieraanani pitkän viikonlopun Jyväskylässä.

Nyt onkin sopiva hetki päivittää rästissä olevia asioita. Tänä syksynä olen hurahtanut leivän leipomiseen. Muutama mukava resepti onkin tarttunut taskuun. Tässä parhaimmistoa:

Birgitan tumma lempileipä
kirjasta Taivaallista leipää, alkuperäinen ohje Taikinatiinun blogissa.

Leipä saa mukavan tiukan koostumuksen, kun sitä paistaa jälkilämmöllä. Minulla ei ollut kaikkia aineksia, kuten kahta erilaista ruisjauhoa tai vehnänalkioita, joten muokkasin ohjetta hieman (alla oma versioni). Tein ohjeen myös puolikkaana, kun aiemmassa kämpässä ei ollut pakastinta. Tällä ohjeella tulee kaksi vuokaleipää.

2 dl grahamjauhoja
4,5 dl ruisjauhoja
5 dl vehnäjauhoja
1 1/2 dl vehnäleseitä
2 1/2 dl ruis- tai vehnärouhetta
2 1/2 dl auringonkukansiemeniä
4 tl ruokasoodaa
2-3 tl suolaa
2 rkl siirappia
1 l piimää


Sekoita kaikki kuivat aineet kulhossa. Kaada joukkoon siirappi ja piimä ja sekoita tahmeaksi taikinaksi. Nosta taikina kahteen 1,5 litran voideltuun vuokaan, taputtele pinta tasaiseksi jauhotetulla kädellä.

Paista leipiä 175 asteisessa uunissa puolitoista tuntia. Käännä sen jälkeen uunista virta pois, mutta jätä leivät vielä muhimaan jälkilämpään puoleksi tunniksi. Jäähdytä leivät ritilällä leivinliinan alla. Jäähtyneen leivän voi pakastaa.

Mehevä vuokaleipä
Kotikokki-sivustolta 


Tykkään vuokaleivistä, koska ne on helppo leipoa kasaan ja ulkomuodosta tulee yleensä kaunis. Tämä Kotikokki-sivustolta löytämäni perusohje on helppo, usein tavoin muunneltavissa ja nimensä mukaisesti tosi mehevä. Se on onnistunut joka kerta. Vaikka taikinaa pitääkin nostattaa kolmeen otteeseen, varsinaiseen leipomiseen ei mene paljon aikaa. Yleensä lisäilen taikinaan aineksia vähän mieleni mukaan. Tykkään rouheisuudesta ja siemenistä, joten useimmiten korvaan osan jauhoista pellavansiemenrouheella, auringonkukansiemenillä ja ruis- tai venhärouheella. Yleensä jauhoista voi korvata siemenillä noin 10 %, jotta se vielä kohoaa ja pysyy hyvin koossa. Vehnäjauhot voi korvata hiivaleipäjauholla tai osittain grahamjauhoilla.

Tässä perusohje lisätyllä ruisjauhon osuudella:

5 dl     42-asteista vettä
1 pss   kuivahiivaa
1 dl     kaura- tai neljän viljan hiutaleita
2 dl     ruisjauhoja
7–8 dl vehnäjauhoja
2 tl      suolaa
1 rkl    siirappia

Sekoita lämpimään veteen ruisjauhot, siirappi, hiiva, suola ja hiutaleet. Anna tekeytyä 1/2 tuntia peitettynä. Lisää vehnäjauhoja vähitellen alustaen. Taikina saa jäädä löysäksi! Anna kohota 1/2 tuntia liinalla peitettynä.

Voitele voilla leipävuoka. Nostele taikina vuokaan. Anna kohota vielä n. 1/2 tuntia peiteltynä.

Paista 250 asteessa n. 1/2 tuntia.

Parmesaanileipä
Euracon-keittiön ohjeen mukaan

Italiassa rakastuin pitkään kypsytetyn parmesaanin makuun. Parmesaani tekee lähes ruuasta kuin ruuasta parempaa! Se sopii pastoihin, vuokaruokiin ja kuorrutteeksi. Itse olen käyttänyt sitä esimerkiksi katkarapuvuuassa ja paistettujen kesäkurpitsojen päällä. Nam. Leipään se tuo suolaisuutta ja mehevyyttä. Noudatin alkuperäistä ohjetta sellaisenaan. Leipä on koostumukseltaan lähes pullaa. Sopii hyvin keittojen ja salaattien kanssa nautiskeltavaksi.

Ohjeen mukaan 2 vuoallista, mutta minä tein tästä yhden ison muhevan vuokaleivän:


4 dl maitoa
1 pala (50 g) tuorehiivaa
3 dl vehnäjauhoja
1,5 dl raastettua parmesaania
2 rkl tuoretta oreganoa silputtuna tai 2 tl kuivattua oreganoa
0,5 tl suolaa
n. 5 dl vehnäjauhoja
1 dl oliiviöljyä

Voiteluun:maitoa
n. 0,5 dl raastettua parmesaania, oreganoa

Murenna hiiva kädenlämpöisen maidon sekaan. Sekoita, kunnes hiiva on liuennut. Lisää vehnäjauhot ja sekoita tasaiseksi velliksi. Peitä kulho liinalla ja anna seistä noin 15 minuuttia. Kun taikinan alku kuplii kevyesti, lisää parmesaani, oregano suola ja suurin osa vehnäjauhoista. Sekoita hyvin esim. kädellä. Kaada sekaan öljy ja sekoita tasaiseksi. Lisää vehnäjauhoja vähitellen, taikinaa koko ajan vaivaten, kunnes taikina irtoaa kulhosta ja käsistä. Taikinan tulee olla pehmeää, mutta käsiteltävää. Ripottele työpöydälle vehnäjauhoja ja kumoa taikina pöydälle. Jaa taikina kahtia. Leivo molemmista taikinapaloista pötköt ja leikkaa kumpikin 16-18 osaan. Pyörittele paloista pullia ja aseta pullat molempien vuokien pohjalle paririviin. Asettele loput pullat paririvin päälle. Peitä vuoat liinalla ja anna leipien kohota noin 10 minuuttia. Voitele leivät maidolla ja ripottele pinnalle parmesaania ja oreganoa. Paista 200 asteessa n. 25 minuuttia, kunnes leivän pinta alkaa saada väriä.

 Tuoksu on huumaava eikä maussakaan ole moitittavaa.

Rapea ja nopea olutleipä

bongattu Pastanjauhantaa-blogista

Viimeisenä on leipä, jonka maku ja koostumus ovat uskomattoman kohdillaan suhteutettuna mitättömään vaivaan, mitä leivän leipomiseen kuluu. Ainekset vain sekoitetaan kasaan ja kaadetaan vuokaan. Soodan ansiosta leipää ei tarvitse sen kummemmin edes kohotella, kunhan lyö uuniin vaan. Tässä siis ohje leivontaa vierastaville! Leivän kuori on ihanan rapsakka ja sisus pehmeä. Maku on moniulotteinen, jopa hieman makea. Maistuu varmaan niillekin, jotka eivät oluesta oikein perusta! Variaatiota leipään saa tietenkin eri olutlaatuja kokeilemalla. Minä käytin Olvin Vaakunaa. Täysmallasolut toikin leipään täyteläisen maun.

Ohjeen määrät ovat vähän hassut, koska pastanjauhajat ovat muuttaneet ne Ameriikan mitoista:

7,2 dl vehnäjauhoa (tässä en korvaisi millään tummemmilla tai kokojyväisemmillä jauhoilla)
1-1,5 rkl leivinjauhetta
hieman vajaa tl ruokasoodaa/leivinsoodaa
hieman vajaa tl suolaa
0,6 dl sokeria
3,6 dl vaaleaa tai tummaa olutta

Sekoita kuivat aineet keskenään ja niihin olut. Lapa vuokaan. Vuoan voi ennalta kevyesti öljytä, niin leipä tottelee paremmin, kun sitä aikanaan houkuttelee ulos jäähtymään.

Paista 190 C:ssä 55-60 minuuttia, kunnes pinta on kullanruskea. Anna jäähtyä ensin muutama minuutti vuoassaan ja kopauta leipä sitten ulos. Voi olla hyvä idea jäähdytellä sitä vielä hetki tämän jälkeenkin. Tuore, liian kuumana leikattu leipä nimittäin tuppaa helposti hajoamaan käsiin, vaikka veitsi olisikin iskukunnossa.

Leivän pinta muistuttaa mielestäni hieman oluen vaahtoa; se on hauskasti "kuohuvan" näköinen. Harmi, etten muistanut napata leivästä kuvaa.

Sykkeellä

Ylimääräinen tunti viikonlopussa tuli tälläkin kertaa tarpeeseen. Aika piti vaihtaa tietenkin myös sykemittariini, johon en ollut koskenutkaan muutamaan viikkoon. Sykemittarini on sen verran älykäs, että huomasi tietysti harjoittelumäärieni pudonneen ja laski aktiivisuustasoani jälleen pykälällä alaspäin, nelosesta kolmoseen. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että syyskuussa treenasin vielä tasolla 7 (kovaa harjoittelua yli 3 tuntia viikossa).

Tästä huolimatta olen viipottanut viimeiset viikot melkoisella sykkeellä – mitä sykemittarini ei tosin ole ollut todistamassa. Viime päivityksen jälkeen osakseni ovat nimittäin osuneet yllätysmuutto, yllätyshautajaiset ja oikea opintojen kasauma, joka ei kylläkään tullut yllätyksenä. Sellainenhan osuu jokaiseen lukukauteen. Olen suunnitellut ja pitänyt kahdeksan oppituntia yläkoulussa ja lukiossa, tehnyt ryhmätöitä, lukenut niin kaunokirjallisuutta kuin tutkimusartikkelejakin, esitellyt inkluusiota ja juossut luennolta toiselle. Lisäksi olin viime viikolla psykologian opiskelijoiden testattavana muisti-, älykkyys- ja musteläiskätesteissä.

Kun siis tänään koulu päättyi ilmaisutaito- ja puheviestintäopintopiirin jälkeen jo ennen yhtätoista, oli äkkiseltään suorastaan vaikeuksia päättää, mitä tässä nyt tekisi. Kävin syömässä rauhassa, ilman kiirettä. Ja ostin vihdoin liikuntatarran, joka oikeuttaa osallistumaan yliopistoliikunnan ryhmätunteihin rajattomasti vuoden ajan. Olisihan tuossa ainepinkkakin kommentoitavana.

Joka tapauksessa hieman kevyempi viikko on ihan paikallaan. Kävin eilen vihdoin ulkoiluttamassa sykemittarianikin.

Viikonloppuna oli aikaa ottaa rennosti, käydä ulkona, 

lukea kirjaa ihan vaan omaksi huviksi ja jopa kokata.

Kohtaamisia

Pedagogisissa opinnoissa on parhaillaan menossa vuoravaikutus- ja ryhmäilmiöitä käsittelevä intensiivijakso, joten olen pelkkää viestijäkuvaa ja -uraa juuri nyt. Totta puhuen päivät ovat niin intensiivisiä aamukahdeksasta lähtien, että iltapäivällä jaksan hädin tuskin viestiä edes poikaystäväni kanssa.

Kurssi sai minut pohtimaan paitsi ikuisuuskysymystä opettajan kasvatus- ja opetustehtävien tasapainottelusta, myös vuorovaikutuskohtaamisia asiakaspalvelijan näkökulmasta. Eilen minulla oli melko keskimääräisen rauhallinen viiden tunnin iltavuoro, jonka aikana kassallani asioi 248 asiakasta. Kahvitauon vähentämisen jälkeen se tarkoittaa noin yhtä asiakasta per minuutti. Baumanin* (1997) käyrällä tarkasteltuna silkka yritystoiminta kallistuisi aidon välittämisen (rakkaus) ja instrumentaalisuuden (raha) jatkumolla selvästi rahan puolelle, mutta asiakaspalvelijan on tasapainoteltava siinä välissä – asiakkaita on kohdeltava hyvin, jotta rahaa tulee. Väsyneenä ja tai ruuhka-aikana tulee usein kohdattua asiakkaat tyhjällä mielellä, antamatta itsestään mitään. Kassallakin kohtaa kuitenkin joskus aitoja reaktioita, joihin ei voi suhtautua täysin tunteettomasti. Esimerkiksi kerran perjantai-illan ruuhkassa ikäiseni poika loukkaantui, kun en (edellisen asiakkaan virheen korjaamisen jälkeen ajatuksissani) tervehtinyt häntä. Pahoitellessani ja selittäessäni huomioimattomuuteni syytä hän katsoi synkästi takaisin ja tokaisi, että masentuneen päivä on tarpeeksi ankea ilman tekopyhiä kaupan kassojakin. Eräänä hiljaisena sunnuntaina taas asunnoton mies tuli juttelemaan ja kiittelemään siitä, kuinka mukavaa on kun talvipakkasilla kaupat ovat auki sunnuntaisinkin. Myös lapsilta saa usein heti kaikua, jos jaksaa huomioida heitä. Eräskin hiljaiselta vaikuttanut pikkupoika sanoi arasti jotain kesälomamatkastaan ja parin lisäkysymyksen jälkeen intoutui kertomaan silmät loistaen ummet ja lammet eläinpuiston eläimistä. Toivottipa vielä loppuun "oikein hyvää päivänjatkoa teille!". Juttuseuraa kaipaavat vanhukset ovat ihan oma lukunsa – yksi hiljaisen päivän miellyttävimmistä mutta lauantairuuhkan ärsyttävimmistä asiakasryhmistä.

Kassasaareke ei ole minulle kuitenkaan se luontevin paikka kohdata ihmisiä. Asiakkaiden ajatusmaailmaan on joskus todella vaikea päästä sisälle. Useimmiten ostosten lisäksi myös asiakkaat kulkevat näkökulmastani ikään kuin liukuhihnalla – nimenomaan ikävässä mielessä, kasvottomina kiireen keskellä. Kahden viikon päästä heitän hyvästit työpaikalleni ja keskityn varsinaiseen työhöni eli opintoihin. Niissä tuntuu kyllä riittävän työsarkaa ihan riittävästi.

* Bauman, Zygmunt 1997: Postmodernity and its discontents. New York: New York University Press. 
 (Ainakin ilmeisesti. Luennoitsijan diaesityksessä mainittiin ainoastaan nimi ja vuosi, eikä lähdeluettelosta ollut tietoakaan!)

Numerologiaa

Juoksemiseen höyrähtäneet tuttuni ovat noudattaneet ainakin tiettyä logiikkaa suorituksissaan. Setäni juoksi 50-vuotispäivänään 50. maratoninsa – ja vieläpä juoksunumerolla 50. Hänen lenkkikaverinsa sen sijaan juoksi ensimmäisen 42-kilometrisen kokopitkänsä 42-vuotiaana. Itse jäin tietyllä tavalla tästä jälkeen, koska ehdin pahimmoilleen täyttää alkuviikosta 22 ennen, kuin ehdin juosta eilen 21-kilometrisen ennätysmatkani. Yllättävän voimallinen endorfiiniryöppy, mahtava tunnelma ja päihittämätön itsensä voittamisen tunne takasivat kyllä sen, että jatkoa on luvassa. Ehkä heittäydyn jopa niin epäloogiseksi, että juoksen ensi vuonna enemmän kuin 23 kilometriä. Pitää varmaan löytää logiikkaa jostain muualta.

Yksi tavoite on siis suoritettu. Muille itsensä epäilijöille voin jakaa rohkaisevan esimerkin; kokemus oli kannustava ja kaikki meni nappiin. Mikään kauhuskenaarioistani ei toteutunut: en juossut itseäni piippuun ensimmäisillä kilometreillä tai eksynyt reitiltä. Enkä edes ollut ennakko-odotuksistani huolimatta niin hidas, että ratamiehet olisivat sulkeneet reitin edestäni ennen, kuin ehdin maaliin asti. Itse asiassa juoksin kaksi kolmasosaa matkasta tasaista kahden tunnin ja 15 minuutin vauhtia, kunnes totesin että paukkuja riittää nopeampaankin tahtiin ja viimeisten kilometrien kirimisellä olin lopulta maalissa ajalla 2:09. Vaikka aika ei olekaan yleisesti ottaen kova, se ylitti omat odotukseni täysin.

Jälkikäteen ajatellen olisin voinut lähteä tempomaan jo alusta lähtien hieman nopeampaa tahtia. Toisaalta kokemuksestani ei olisi välttämättämättä silloin tullut yhtä positiivinen kuin nyt. Koko juoksun ajan oli nimittäin aivan mahtava olo siitä, kuinka hyvin juoksu kulki. Missään vaiheessa lihassärky tai yleinen väsymys eivät kasvaneet niin suuriksi, että se olisi tahtia haitannut tai mieltä sumentanut. Sitä paitsi viimeinen kolmasosa meni nyt niin hyvissä voimissa, että jaksoin ensin kiriä kiinni 2.15-tavoiteaikajuoksijan (joka siis juoksi mahdollisimman tasaista vauhtia lähdöstä maaliin aikaan 2.15) ja lopulta ohittaa hänet ihan viimeisillä kilometreillä. Reipas askellus vielä maalisuorallakin jätti koko juoksusta hyvän maun suuhun.

Tämä hehkutus on tietenkin päätettävä kuumotuksesta hehkuvaan pärstääni.

Kotikoti kullan kallis

Välillä on hyvä hengähtää. Kuten yhdeksän päivän työputken jälkeen, esimerkiksi leipomalla 237 karjalanpiirakkaa siskon rippijuhliin ja toimimalla vastikään täysikäistyneen veljen juoppokuskina.

Ja juoruilemalla yläasteen pihalla lapsuudenystävien kanssa. Tekemällä maakuntamatkan naapurikylään. Ottamalla päivänokoset viltillä mökillä. Grillaamalla kanaa, aurajuustosieniä, halloumia ja vaahtokarkkeja. Syömällä ainakin yhden jäätelön päivässä. Soutelemalla, saunomalla ja uimalla aina, kun tulee kuuma. Ja kuumahan tulee, kun itäistä Suomea hellitään reippaan 30 asteen helteillä.

Työntäyteisten tai muutoin ahkerien päivien jälkeen on joskus vaikeuksia löytää sitä todellista lomailuvaihdetta. Neljäntenä päivänä mökillä onnistuin kuitenkin tukahduttamaan viimeisetkin suorittamisen rippeet (rusketu! poimi mustikoita! nää kavereita! käy läpi puolen vuoden kuulumiset!). Pian huomasinkin pakenevani hellettä mökkiin ja lukevani sieltä löytyneitä vanhoja paikallislehtiä. Taisinpa ottaa jopa tirsat ja jättää sen "varahälytyksenkin" laittamatta herätyskelloon.

On se vaan rentouttavaa. Rakastan Itä-Suomessa paitsi savolaesia immeesiä ja sitä levveen lupsakkoo puhheenpartta, myös mahtavan mäkisiä ja järvisiä maastoja. Kai lapsuuden maisemat ovat ne, jotka sykähdyttävät läpi elämän? Sulkavalla syntynyt ja varttunut äitinikin väittää, ettei Saimaan tuoksua voita mikään. Tuoksusta en osaa sanoa mitään, mutta ainakin näkymä Vuotjärvelle on piirtynyt minun sielunmaisemaani. 

Oppia ikä kaikki

Suunnilleen ikäiseni tyttö oli hankkinut jäsenyyden Jyväskylän Kuntomaailmaan ja kehui valintaa kaikin puolin hyväksi.

- Ja se Torikeskuksen kuntosali on vieläpä onneks pelkästään naisille. Eipähän törmää kehenkään tuttuihin!
- Ai sulla on vaan miespuolisia tuttavia vai?
- No ei, mutta ku ainaki Elixialla käy sellasia miehiä, joita mun ei tee mieli enää nähdä. Että eipähän tartte sitä ainakaan pelätä vaan voi keskittyä ihan siihen treeniin.

Muuttolaatikoista löysin jälleen vanhat päiväkirjani, jotka luin mielenkiinnosta läpi. Mikäli niitä on uskominen, olen mokaillut ja nolannut itseni mielestäni vähän väliä. Olinkin kirjoittanut päiväkirjan sivuille edelleen erittäin käyttökelpoisen moraalisen ohjenuoran: "Elä elämäsi niin, että voit aina katsoa vastaantulijoita silmiin." Josko sitä nyt jo osaisi? Ainakaan en ole itselleni enää niin ankara ja otan kohtaamiset muiden kanssa edes hivenen rennommin.

Nato, aviomiehen sisar vai sotilasliitto?

Olen tottunut isoon perheeseen, onhan meitä sentään kuusi. En muista harmitelleeni sisarusteni määrää oikeastaan missään vaiheessa – paitsi ehkä parilla automatkalla, joilla siskon jättinalle kävi melkein viidennestä takapenkkiläisestä. Neljässäkin kun oli tarpeeksi kärsimistä. Mutta aina oli seuraa ja aina joku, jonka kanssa ei ollut riidoissa. Kotoa muuttamisen jälkeen perheen arvostamiseni nousi vielä ihan uudelle asteelle.

Sisarussarjan vanhimpana toin myös ensimmäisenä kotiin vävykokelaan. Samoihin aikoihin sain vastavuoroisesti tutustua ihan uuteen perheeseen poikaystäväni tehdessä samoin.

Puoli vuotta poissa on tarpeeksi pitkä aika siihen, että saa Suomessa vastaansa kolme uutta kokelasta, millä etuliitteellä sitten kukin. Olenko ainoa, jonka mielestä kälyt ja langot sukulaissanoineen ovat paitsi hankalia hahmottaa myös vanhanaikaisilta kalskahtavia? Miniästäkin tulee mieleen lähinnä mustamekkoinen tasajakauksinen vakava nainen, joka seisoo oven vieressä suu supussa esiliina yllään. Vaikka pidänkin suomen sanastosta, englantilaiset nimitykset voittavat tässä aihepiirissä suomalaiset ainakin yksinkertaisuudessaan ja helppoudessaan. Toisaalta lain-mukaan-sisko tuskin sopisi suomalaisen suuhun ja kuulostaisikin ihan muulta, kuin mitä tarkoittaisi.

Luin kyllä joskus artikkelin, joka esitteli uudisperheiden myötä tarpeeseen tulleita suomalaisia uudissanoja. Harmi, että esimerkeistä jäi mieleeni ainoastaan avoppi, 'avopuolison äiti'. Nyt moni sana tulisi minulla hyötykäyttöön. Nimityksistä viis, iso perhe on mielestäni tavaton rikkaus ja sen kasvaminen rikastuttaa elämääni entisestään. Että lämpimiä terveisiä vaan avopille!

Purkista asiaa

Näin tänään työmatkalla katoksen päälle heitetyn tyhjän mehupurkin. Aikoinaan linja-autoja siivotessani huomasin, että joidenkin takapenkkiläisten tavoitteena oli selvästi testata, kuinka monta Juissi-mehupurkkia mahtuu penkin ja linja-auton takaseinän väliin. Ennätys lähenteli kahtakymmentä. Tulevana opettajana joudun todennäköisesti pohtimaan vielä useamman kerran, millaiset tavoitteet tuntuisivat tulevaisuuden toivoista mielekkäiltä ja sopivan haastavilta. Esimerkiksi Kalevalan lukeminen on monelle yläasteikäiselle kenties tyhjänpäiväinen tavoite, kun päällimmäisenä mielessä saattaa pyöriä koulukiusaamisen sietäminen tai kivaan rinnakkaisluokkalaiseen tutustuminen.

Tämänhetkisenä lyhyen tähtäimen tavoitteenani on selvitä kunnialla hurjasta yhdeksän päivän työputkesta. Kolme takana, kuusi edessä. Onneksi on lyhyitä päiviä ja kavereita, joiden kanssa voi rentoutua esimerkiksi terassilla vapaailtoina. Tänä kesänä koetan tosin myös oppia nauttimaan omasta seurastani, mikä on onnistunut yllättävän hyvin. Esimerkiksi lukemisesta ja juoksemisesta nautin ehkä kaikkein eniten yksin. Suurena saavutuksena pidän Henkisen Itsenäisyyden lisäksi sitä, että oon oppinut siirtelemään itsekseni isojakin huonekaluja, kuten pöytiä ja kirjahyllyjä! Todella hyödyllinen taito, muuten. Syksyllä häämöittää tavoite juosta ensimmäinen puolimaratoni. Ensi vuoden tavoitteena taas on selkiyttää omaa ammatinvalintaa ja myös pätevyyttä (sekä pysyä järjissä) opetusharjoitteluiden aikana. Teen myös suomi toisena kielenä -harjoittelun, jota odotan kiinnostuneena.

Päämääriinsä pääseminen tuntuu ajoittain järjettömän nautinnolliselta. Joskus taas jää hieman tyhjä olo. Näin kävi, kun kandintutkielmani ensimmäinen versio olikin ohjaajani mielestä niin onnistunut, ettei sitä tarvitse korjailla ollenkaan. Reaktioni oli lähinnä tyrmistynyt – olinhan varautunut pakertamaan työni parissa enemmän tai vähemmän ensi syksyyn asti! Tosin nyt saan nauttia enemmän vapaa-ajasta, auringosta, Laajavuoren lenkkipoluista, hyvistä näytelmäkirjoista ja vaikkapa siitä terassilla istuskelusta. Vapauttavaa!

Tänään söin leipää

Ennen Italiaan muuttoa en arvannutkaan, kuinka suuri sopeutuminen maan ruokakulttuuriin on. Muistan kyllä kuinka nopeasti Fuengirolan ainoasta ruisleipiä tekevästä leipomosta ostettu musta herkku katosi pöydästä yhdellä istumalla, kun asuimme perheeni kanssa Espanjassa puolisen vuotta. Ajattelin kuitenkin, että italialainen ruoka pesee suomalaisen mennen tullen, ja sitä paitsi pastaahan sitä tulee itse Suomessakin kokattua.

Kaipasin kuitenkin yllättäen suomalaisia terveellisiksi miellettyjä ruokia, täyttäviä ja kuitupitoisia. Ruisleipää siis, mutta paljon muutakin. Kaurapuuroa, karjalanpiirakoita, maksalaatikkoa. Leipomista ja uuniruokia kaipasin ylipäänsä, koska meillä ei ollut uunia. Ei Sienassa eikä Bolognassa.

Nyt olen taas pikkuhiljaa totutellut turvallisiin suomalaisiin makuihin. Kun on niin hyvät kelit leipoakin, pyöräytin helppoakin helpomman ja maistuvan puolukkaruisleivän. Voisiko suomalaisempaa enää olla? Taisinkin vetää melkein puoli leipää lämpimiltään... Resepti on Vegemisiä-blogista. Leivästä tuli makeahko varmaankin käyttämäni Extra-puolukkahillon takia, joten ensi kerralla laittaisin hunajaa vähän vähemmän (tai tekisin hillon itse).

Puolukkainen ruisleipä

1,5-2 dl piimää tai jugurttia
1,5 dl vehnäjauhoja
2 dl hienoja ruisjauhoja (taikka 1 dl hienoja ja 1 dl karkeita ruisjauhoja)
1 dl grahamjauhoja
1 dl puolukkahilloa
0,5 dl pellavansiemeniä
0,25 dl hunajaa
1,5 tl suolaa
1 tl soodaa

Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja vaivaa taikinasta notkea. Piimän tai jugurtin määrä riippuu puolukkahillon kiinteydestä; mitä kiinteämpää hillo on, sitä enemmän voi lisätä nestettä. Rasvaa ja jauhota leipävuoka ja kaada taikina siihen. Taikinan ei tarvitse nousta, joten voit lykätä vuoan uuniin heti, kun lämpö on kohdillaan. Anna paistua kauniin ruskeaksi tunnin verran. Jos haluat leivästä hieman tuhdimman ja paksumman, lisää huoletta aineksia ja tarkkaile paistoaikaa.

Kirja-aarteita

Kirjallisuus on siitä palkitseva sivuaine, että se ohjaa usein lukemaan sellaisia aarteita, joihin ei tulisi muuten välttämättä koskaan tartuttua. Englannin kirjallisuuden utopia-kurssilla vieraileva luennoitsija Oriana Palusci piti äärimmäisen inspiroivan luennon aiheenaan Ursula Le Guinin kirjallisuus. Lempeästi hymyilevä ja aiheeseen intohimoisesti suhtautuva professoressa onnistui eloisalla luennoimistyylillään vakuuttamaan minut siitä, että tämä amerikkalainen pitkän linjan fantasia- ja scifikirjailija on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Luen harvoin fantasiaa ja vielä harvemmin scifiä, mutta kahdessa päivässä nautiskelemaani The Tellingiä voin suositella ehdottomasti myös niille, jotka saavat scifikirjallisuudesta normaalisti näppyjä. Kirja on kaikkea muuta kuin stereotyyppinen käsitys scifistä: hidastempoinen, enemmän dialogia ja päähenkilön pohdintaa kuin toimintaa kuvaava, ympäristönä rauhallinen pikkukylä ja aiheena luonnonuskonto. Le Guin itse kuvaa tuotantoaan yin-kirjallisuudeksi. Scifikirjallisuus on perinteisesti miesten hallitsemaa, yangia; niin kirjailijat kuin hahmot ovat yleensä miehiä. Yang-skifi on Le Guinin määrittelyn mukaan miehistä, aktiivista, nopeaa, valoisaa ja kuumaa. Hän itse kuvailee kirjoittavansa päinvastaista scifiä. 

Passiivista. 

Hidasta. 

Pimeää. 

Kylmää. 

Naisellista. 

The Tellingiä lukiessa maailma ympärillä pysähtyy.

Seurataan oppaita. 

Kuunnellaan. 

Ymmärretään.

Annetaan tilaa ja jaetaan.

Seksuaalisuus, sukupuoliroolit, kulttuurit ja toiseus ovat toistuvia teemoja Le Guinin kirjallisuudessa. Tellingissä pääroolissa on toisten kunnioittaminen, vieraan kulttuurin opetteleminen ja ymmärtäminen. Minulle kirja kertoi paljon ja jätti jälkeensä vielä enemmän. Se kertoo kadehdittavasta elämäntavasta, jossa keskiössä on kulttuurin säilyttäminen kertomalla, hyvää oloa tuovan puhtaan ja kaudenmukaisen ruuan syöminen ja rentoutuminen rauhoittavan liikunnan avulla. Kerronta on monikerroksista; jokainen voi löytää siitä jotain. Toiseutta kuvataan kauniisti, alleviivaamatta.

Jyrki Iivonen on suomentanut kirjan nimellä Kahdesti haarautuva puu.

Aa niin kuin alku

Tämä blogi syntyi toisaalta vaihtoblogin jättämässä tyhjiössä ja toisaalta jo sitä ennen alkaneen ajatusprosessin päätteeksi. Mielestäni blogeissa parasta on jakaminen, kohdistui se sitten ajatuksiin, kokemuksiin, suosikkiasioihin, resepteihin, neuleohjeisiin tai vaikkapa kuulumisiin. Olen blogien suurkuluttaja. Tykkään vastaanottaa, kuunnella, lukea ja tarkkailla. Blogeista voi ottaa opiksi ja saada ideoita. Mutta haluan myös jakaa.

Mietin pitkään, millaisen blogin perustaisin. Luen itse eniten sellaisia blogeja, jotka ovat keskittyneet tietyn, selkeästi rajatun alueen sisälle – niitä on loogista seurata ja niistä on helppo etsiä tietoa. Mikäli vähänkään vilkuilee seuraamieni blogien nimiä, ei varmasti jää epäselväksi, että suurin osa niistä käsittelee ruokaa tai leipomista. On kätevää, kun tietää mistä blogista etsiä hyviä leipäohjeita ja mistä ideoita kakkujen koristeluun. Vakavasti otettavan ruokablogin perustamiseen ei minulla kuitenkaan riitä rahkeita, ja tiedän sitä paitsi, että minun olisi hankala pysytellä tiukoissa raameissa.

Olkoon blogini siis yhtä epälooginen kuin mieleni, joka harhailee ajatuksesta ja mielenkiinnonkohteesta toiseen.Olkoon sen päämäärä kaikkea muuta kuin vakavasti otettava. Näyttäköön aika, kirjoitushetkellä vallitseva mielentila ja sattumat sen suunnan. Toimikoon se ajatusten leikkikenttänä, hetkien tallentajana ja Hyvien Asioiden jakoväylänä.