Tanssin taikaa

Olen harrastanut tanssia jonkin verran aiemminkin, mutta tanssinopettajan vetämä Ääni ja liike -jakso draamakasvatuksen opinnoissa toi ihan uusia ajatuksia, kokemuksia ja ihon alle uivia tuntemuksia.

Kolmen illan aikana tutkiva ote ja vapaa improvisaatio olivat koko ajan läsnä. Aloitimme pienestä ja tutkimme itsenäisesti kehostamme läpi jokaisen nivelen, raajan ja niiden liikkumismahdollisuudet. Teimme pehmeää ja terävää liikettä, putosimme eri osilla kehoa vapaasti, liikuttelimme sormia, varpaita ja niskan lihaksia. Pikkuhiljaa etenimme tanssi-improvisaatioihin, joissa saimme tehdä mitä halusimme tietyn ohjeistuksen antamissa raameissa – yksin, pareittain, pienryhmissä tai koko joukon kanssa. Kun on pitkään hiljaa ja kommunikoi pelkästään liikkeillä, eleillä ja ilmeillä, saavuttaa ihmeellisen kommunikoinnin tason, jossa oikeastaan ymmärtää jo pelkästä liikehdinnästä, mitä toinen tarkoittaa. Kokeilimme pareittain äänettömiä "vuoropuheluja", joissa toinen puhui liikkein ja toinen kuunteli. Välillä saatoimme puhua toistemme päälle, välillä emme edes kuunnelleet toista, ja puheen (eli liikkeen) tyyli viesti jotain.

Tänään ruokajonossa edessäni oli tyttö ja poika, jotka ilmiselvästi riitelivät jostain viittoen. En osaa viittomakieltä edes auttavasti, joten en saanut selville kiistelyn syytä. Liikkeistä pystyi kuitenkin lukemaan paljon. Tyttö seisoi ensin jonossa yksin, ja kun poika tuli paikalle, hän alkoi viittoa terävästi ja vihaisesti, läpsytellen kaikki kehokontaktiin osuvat viittomat äänekkäästi vartaloonsa. Kun mies ei suostunut kuuntelemaan eli käänsi päänsä, tyttö pyöräytti sen jälleen itseään kohti. Miehen viittomat olivat epäröiviä ja pieniä – hän oli selvästi alakynnessä. Tyttö oli äänessä paljon enemmän, kurtisteli otsaansa ja läimäytti kädet reisiinsä. En voinut välttyä äänen korottamisen tai jopa huutamisen mielikuvasta. Pystyin melkein kuvittelemaan osapuolten äänensävyt.

Suomalaisten kehonkieli on pientä verrattuna muihin kulttuureihin, mutta viittomakielisillä se on jo ilmaisuvoimaisuutensa vuoksi tarkempaa ja monipuolisempaa – etenkin ilmeisiin kiinnitän monesti huomiota. Siitä voisi kyllä ottaa oppia. Monesti sanat valehtelevat enemmän kuin keho.

Kaikkein hienoin kokemus Ääni ja liike -jaksolla oli viimeisenä iltana tehty ääni-liike-polku, jossa improsimme neljän hengen ryhmämme kanssa niin hengästyttävän esityksen, ettei oikeastaan kukaan tiennyt, kuka vei ja kuka vikisi. Emme käyttäneet musiikkia lainkaan, vaan säestimme liikettämme itse kehostamme pääsevin äänin. Määrittelimme ainoastaan, miten teos alkaa ja miten se loppuu – oikeastaan kaikki muu syntyi hetkessä, kontaktissa toisiin, tunnustellen suuntaa, johon olimme menossa. Teoksessa oli ainakin sisältä kokien todella voimakas kontakti, joka taisi välittyä yleisöönkin ainakin heidän reaktioistaan päätellen.

Joskus yhteisymmärrys syntyy paremmin sanattomasti.

Uusia näkökulmia novelleista

Jos minusta tulisi kirjailija, kirjoittaisin novelleja. Pidän novelleista: ne ovat hiottuja, ne voi lukea kerralla, ne pitää ratkaista. Novellissa tiivistyvät romaanin ja runon hyvät puolet. Ne ovat usein arvoituksellisempia kuin romaanit, mutta vaativat analysoimista hieman runoja vähemmän. Runossa kiteytyy yleensä jokin hetki tai tunnelma puhujan näkökulmasta, ja niin novellissakin – jossa tilannetta tai tapahtumasarjaa avataan kuitenkin tyypillisesti vähän runoa enemmän. Tiivis muoto takaa kuitenkin, että intensiteetti lukiessa säilyy koko ajan. Luenkin novellin mieluiten yhdeltä istumalta, mikä erottaa lukukokemuksen romaanin lukemisesta. Romaania lukiessa lukeminen saattaa katketa lukuisia kertoja, koska sitä saa harvoin ahmaistua yhtenä suupalana. Runot ovat kaunokirjallisuuden muodoista hiotuimpia timantteja, joissa joka sana on tarkkaan harkittu pala kokonaisuudessa. Novelleissa on jotain samaa – ne ovat aukkoisia tarinoita, joissa sanavalinnat johtavat ratkaisun jäljille. Niistä muodostuu kuitenkin omanlaisensa ehyt tarina joko yksittäisten hetkien tai takaumien kautta.

Uusin novellistilöytöni on lahjakas, pakahduttavalla intensiteetillä kirjoittava Janica Brander, jonka esikoiskokoelma Lihakuu sisältää kaikkea, mitä novelleilta kaipaan. Novelleista on hankala löytää yhteistä nimittäjää, mutta silti ne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jonka tunnelma jää kummittelemaan pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Osa novelleista on maagisten ja arkisten piirteiden yhteissumma, kuten Maailman makuu, jossa valtio ilmoittaa lähestyvästä maailmanlopusta tekstiviestillä, mutta Minkun vanhemmat jaksavat yhä olla riidoissa ja setviä kolmiodraamaa. Myös kokoelman niminovelli kuvaa maailmaa yksinäisen lapsen näkökulmasta tilanteessa, jossa isä on työtön ja äiti itsetuhoinen. Pisimmälle maagisuudessaan menee Sielumies, jonka loppuratkaisun voi lukea myös vertauskuvana maastamuuton ja siirtolaisuuden työntävästä voimasta.

Kaksi novellia nousi kutkuttavalla tunnelmallaan ja yllättävyydellään yli muiden. Uusi elämä onnistuu vielä viimeisellä sivulla kääntämään koko tulkinnan päälaelleen. Novelli-sanakin tulee italian sanasta novella, joka tarkoittaa uutta ja tuoretta. Uusien näkökulmien tuominen ja yllättävät käänteet tekevät novellista novellin. Brander on taituri sanavalinnoissa ja tunnelman luomisessa. Lyhyet virkkeet kertovat paljon mutta jättävät myös ilmaa omien mielikuvien syntymiselle. Vai mitä sanotte novellin alusta, jossa on kaikki, mitä taustasta kerrotaan ja mille tarina lähtee rakentumaan: 

"Arvo kuoli ja maailma meni mustaksi. 

Laps muutti kotoa, sanoi aloittavansa oman elämän. 

En viitsinyt sanoa sille,että minun elämäni loppui viimeistään silloin, kun kannoin sen pussukat juna-asemalle."

Vaikka novellin pohjavire on kauttaaltaan synkkä, hykerteli ainakin tämä lukija tyytyväisyyttään, kun nimi Uusi elämä lunasti odotuksensa ja leskelle avautuu itsestään ja elämästään jotain uutta, yllättävää, samaan aikaan tuskallista ja virkistävää:

"Lopulta väsyin katumaan rakkauttani, annoin sen tulla. Se tuli kaikkia suonia pitkin, puski niin että painoni nousi ja laski kymmenen kiloa ja Omani laittoi sokeria suuhuni, kun jalat meinasivat pettää alta."

Toinen ehdoton suosikkini on Karhut ja sudet, jossa on jälleen lapsi minäkertojana. Se on pökerryttävän ristiriitainen, vakava, maaginen ja pakahduttava tarina kahdesta turkasen kovasta metsämiehestä, jotka asuvat pientä metsätölliä kahdestaan ja jakavat yhden sivustavedettävän. Kertoja on rakastunut Ranttu-Maijaan, leikkisään romanityttöön, joka tuntee miehet. Kylässä leijuu pelko pedoista, joille vain jumalattomat metsästäjät Raappana ja Naakka pystyvät pistämään pisteen. Siksi kylällä ei puhuta, vaan hyväksytään ja jätetään omiin oloihinsa.

Draamakasvatuksen perusopinnoissa meidän pitäisi tehdä dramatisointisuunnitelma jostain novellista tai sadusta. Ajattelin valita Karhut ja sudet, vaikka se ei olekaan mikään helpoin nakki siirtää näyttämölle. Totta kai sitä haluaa valita itseään kiehtovan, hienon tekstin – ja samaan aikaan kokee riittämättömyyttä sellaisen hienouden edessä. Osaankohan tehdä novellille oikeutta?

Kesäopiskelija vauhdissa

Mainitsinko viime merkinnässä jotain siitä, että pelkään ajan käyvän pitkäksi? No, arvaatte varmaan jo. Niin ei ole päässyt vahingossakaan käymään! Olen juossut pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Sen lisäksi että olen kahden viikon sisällä käynyt muun muassa Ylivieskassa, Kalajoella, Kuopiossa, Nilsiässä ja Juankoskella, yhteensä viidellä eri kesämökillä, kaksissa bileissä, muutaman kerran rannalla ja pelaamassa niin ultimatea, frisbeegolfia kuin jalkapalloakin, olen aktivoitunut myös opintorintamalla. Ihan hikihän tässä tulee.

Se fin balans taisi nyt unohtua tässä hötäkässä jonnekin. Eilen illalla tulin kuitenkin kotiin Jyväskylään ja aion nyt hengähtää ja asettua tänne peräti reiluksi viikoksi ennen Ilosaarirockia.

Stereotyyppinen kuva kesäopinnoista on rentoa rannalla luuhaamista kirjan kanssa. Päätin koettaa ja parin tunnin ajan se sujuikin ihan hyvin. Sitten aivot pehmenivät ja nukahdin aurinkoon, minkä seurauksena sain lievästi palaneet takareidet, pohkeet ja selän. Tuon jälkeen olenkin tyytyväisesti suunnannut loistavasti ilmastoituun Aallon lukusaliin, jossa alkaa palella, jos on käsivarret paljaana. Se on rauhallinen näin heinäkuussa; yleensä siellä on maksimissaan viisi opiskelijaa.

Viime viikolla tapahtui kaksi opintourallani merkittävää saavutusta: minusta tuli viimein humanististen tieteiden kandidaatti ja pääsin mukaan tutkimusprojektiin, jossa teen graduni. Saa onnitella! Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että aloitan aineistonkeruun ensimmäisen haastattelun myötä jo lauantaina. Graduprojektini alkaa siis sellaisella rytinällä, mitä en osannut ennalta aavistaakaan. Olen samaan aikaan innoissani ja kauhuissani!

Nyt on muuten se aika, kun kuuluu voivotella, miten kesä on pian jo ohi. Minä huomasin sen käytännössä eilen, kun aloin suunnitella yhteistä reissua siskon kanssa. Tajusin, että kalenterissa ei ole enää montakaan tyhjää päivää.

Että se siitä aikatauluttomuudesta.

Elä ressaa!

Eilen oli ruotsin tentti, joten olen tästä päivästä lähtien näennäisesti lomalla/ kesäopiskelijarenttuna/ aikatauluttomana ajattelijana.

Muistan jo nuorella iällä inhonneeni sitä, miten omasta poikkeavaa elämäntyyliä usein ylenkatsottiin. Mitäänhän ei voi tehdä toisin, kuin on itse totuttu tekemään! Tätä ilmenee usein esimerkiksi lomailuun liittyen. Muistan kuulleeni esimerkiksi valittelua siitä, miten jotkut tuhlarit laiskimukset käyttävät ulkomaan lomamatkoillaan lomabudjetista ison siivun ravintoloissa ruokailemiseen, kun voisi ihan yhtä hyvin vuokrata keittiöllisen asumuksen ja kokata itse omat sapuskat. Toiset taas tietysti mieltävät lomailun mahtavaksi mahdollisuudeksi tutustua vieraiden kulttuurien keittiöihin, kun taas aika moni haluaa lomallaan rentoutua täysin ja unohtaa arjen kiireet kokkailuineen. Minun puolestani kukin saa ihan itse päättää ja syödä vaikka koko lomansa jokaisena iltana nakkiperunat suomalaisten perustamassa ravintolassa, jos niin haluaa.

Kesä on Suomessa niin lyhyt ajanjakso, että siihen ladataan usein uskomaton määrä odotuksia. Kesäloma on monella vielä lyhyempi, vain murto-osa lyhyestä kesäkaudesta. Ei ihmekään, että lomastressi puskee päälle, jos siihen on laskenut päiviä joulusta lähtien. Lomailuun liittyykin ihmeen voimakkaita käsityksiä. Joidenkin mielestä loma on ehdottomasti pyhitettävä latautumiselle, jolloin äkkipysähdys töissä tai opinnoissa paahtamisen jälkeen saattaakin olla yllättävän lamauttavaa. Toiset taas listaavat lomalleenkin pitkän to do -listan (sitten kyllä kitken kasvimaan, maalaan aitan, luen kaikki yöpöydälle pinoon kertyneet kirjat, kierrän sukulaiset ja lapsuudenmaisemat, käyn ainakin kolmessa kesätapahtumassa, poimin omat mansikkani, järjestän autotallin...). Oma lukunsa on tietysti kokemustenkerääjät. He ottavat kiitollisena vastaan iloisen kesäkauden, jolloin on sallittua (ja mahdollista) moni asia, joka talvella ei tulisi kellekään mieleenkään. Intiaanikesänä voi liftata vieraalle paikkakunnalle, viettää yöttömät yöt taivasalla ja toteuttaa muitakin ex tempore -mielihalujaan vapaasti.

Minä pidän tietyistä rutiineista ja aikatauluista, mikä on ehkä käynytkin jo blogissa selville. Siksi kesätyö tai kesäkurssi on monella tapaa positiivinenkin asia. Muutamankin tunnin työvuoro tai luento saa jäljelle jäävän vapaa-ajan tuntumaan ansaitulta. Siksi olenkin järjestellyt itselleni esimerkiksi säännöllisen loma-ajan harrastuksen (ultimate joka sunnuntai ja keskiviikko, klo 19!), joka rytmittää viikkoa sopivasti. Päätin myös nauttia festareista tänä vuonna talkoolaisena, jolloin Ilosaari- ja Flow-viikonloppu rytmittyvät automaattisesti työn ja vapaa-ajan välimaastoon. Muitakin suunnitelmia kesälle on, ihan vaan ettei varmasti pääsisi tylsistyminen yllättämään...

Olenko teidän mielestänne outo lintu, kun pelkään lomailun käyvän pitkäveteiseksi? Olen kuullut huhuja, että joillekin työssään tosi hyvin viihtyville lomailu voi olla painajaista. Onkohan näin?

Juhannuksena pidän pitkän viikonlopun ajan rehellistä lomaa meren äärellä Kalajoella. Seuraavalla viikolla alankin sitten jo orientoitua uusiin opintoihin gradutapaamisen merkeissä... Tämä on sitä rytmittämistä! En fin balans, kuten ruotsin kurssilla päädyimme toteamaan jokaisessa keskustelussa, käsitteli se sitten johtamistyyliä tai vähemmistökielten asemaa.

Kuvapäivitys

Viimeksi taisin luvata raportoida kesäkommelluksistani lisää.

Paljon onkin tullut puuhailtua; kuvat kertonevat taas eniten.

(Epäjärjestyksessä eikä edes mitään tuoreita!)

Onneksi vielä on kesää jäljellä...

Kameralle tallentumatta ovat jääneet esimerkiksi onnistumisen ja epätoivon hetket Peurungan frisbeegolfradalla (4 kierrosta, satoja heittoja). Tänään kokeilin myös ensimmäistä kertaa vesijumppaa kokeilemalla Aqua Zumbaa! Sunnuntaisten ultimatepelien jäljiltä käteni on ihan mustelmilla. Huomenna uudestaan!

Kesäharrastusta metsästämässä

Kuten edellisestä merkinnästä varmaan olikin pääteltävissä, minulla on nyt käytettävissä enemmän vapaa-aikaa kuin pitkään aikaan. On siis sopiva sauma aloittaa uusi harrastus! Olen harrastanut monenmoista, mutta ihan hetkeen en ole innostunut mistään uudesta. Viime talvena lähinnä jatkoin tuttuja ja turvallisia, ehkä vähän tylsäksikin käyviä juoksulenkkejä ja yo-liikunnan aerobic-tunteja. Halusin siis kokeilla jotain uutta!

Koska minulla ei ollut mielessä harrastusta yli muiden, kyselin suosituksia aluksi Facebookissa. Määrittelin kriteereiksi hauskuuden, koukuttavuuden ja pienen haastavuuden, jotka ovat mielestäni tärkeimpiä ominaisuuksia mukavalle kesäharrastukselle. Sain hyviä vinkkejä laidasta laitaan: palapelit, maalaaminen, koripallo, golf, beach volley, geokätköily, ratsastus, ultimate... Siinä onkin jo pitkä lista kokeiltavaksi! Ehdotuksia lueskellessani hokasin myös yhden kriteerin lisää: kesäharrastuksessa myös seurallisuus on tärkeää – aikaa kun on mukavinta viettää kavereiden kanssa. Toki palapelin rakentelu sopii hyvin sadepäivien varalle, mutta kesällä ajan viettäminen ulkona hyvällä porukalla on se juttu, mitä ei talvella tule juuri tehtyä.

Niinpä otin vinkistä vaarin ja kokeilin ensimmäisenä ultimatea Jyväskylän Liitokiekkoilijat JyLin järjestämällä starttikurssilla. Ensimmäinen kerta ja pari omatoimista heittelykertaakin on nyt takana, ja taidan olla vähän koukussa! Ultimate kuuluu takuulla kesälajien aateliin; yhdistyväthän siinä rentous, vauhdikkuus, ulkoilu ja hyvä seura. Siinä myös on riittämiin haastetta, joten laji tuskin käy äkkiä tylsäksi. Yllätyksekseni tosin heitot alkavat jo vähitellen sujua!

Lisäksi kokeilin pitkästä aikaa ratsastusta kaverini vuonohevosella. Vuonis oli ihanan rauhallinen, joten sillä ratsastaminen oli lähes rentouttava kokemus aloittelijalle! Ei pelottanut juuri lainkaan...

Nyt kun kesäharrastaminen on päässyt sopivasti käyntiin, pidän peukkuja, että säätkin muuttuisivat tästä kesäisemmiksi. Olisi sitten mukava jatkaa kokeiluja...

Raportoin onnistumisia uusien harrastusteni parissa toivon mukaan vielä myöhemminkin ;)

Vapaata, vellovaa aikaa

Vapaa-aika on erikoisesti käyttäytyvä ilmiö. Useimmiten sitä tuntuu olevan aivan liian vähän, joskus sitä taas on liikakin. Joskus voi olla hankalaa kuvata, mihin vapaa-aikansa käyttää. Mihin häviää se työn, opiskelun ja kotitöiden väliin jäävä aika, joka Kielitoimiston sanakirjan määritelmän mukaan on käytettävissä "rentoutumiseen ja virkistäytymiseen"?

Ajankäyttö lipsahtaa helposti ihmeen vellovaksi ja epämääräiseksi silloin, kun päiväjärjestyksessä ei ole täsmäaikoja yhtään millekään. Kun ei ole täsmällistä heräämisaikaa, lounasaikaa, työpäivän päättymistä tai harrastuksille merkattua kellonlyömää, vapaus käyttää aikansa (ja vapaa-aikansa) aiheuttaa helposti hallitsemattomuuden tunnetta. Vapaus ei aina merkitsekään tunnetta vapaudesta. Minulle on helpompi jäsentää "virkistäytymiseen ja rentoutumiseen" käyttämääni aikaa – ja myös nauttia siitä hyvällä omatunnolla – silloin, kun myös työskentelylle käyttämäni aika on määrätty.

Tarkoitukseni on käyttää seuraavat pari kuukautta "vapaaseen opiskeluun" ja "vapaa-aikaan". Noin kuukauden mittaisen ruotsin kesäkurssin ja yhden kesäkonferenssin lisäksi "saan" jakaa aikani, miten haluan. Se ei sitten olekaan minulle mikään helppo nakki.

Elokuvan Poika työtön päähenkilö jakaa päivänsä lyhyihin, 20 minuutin mittaisiin aikayksiköihin. Esimerkiksi biljardin pelaamiseen voi käyttää neljä aikayksikköä ja uuden cd-levyn valitsemiseen yhden, parturissa käymiseen menee helposti kolme. Ihan noin päämäärättömään ja vellovaan elämään tottuminen vaatisi minulta varmaan vielä järeämpiä aseita kuin aikayksikköajattelun, ja olenkin todennut jo moneen otteeseen, ettei työttömän arki sopisi minulle pidemmän päälle ollenkaan. Rajatun vapaa-ajan jäsentelyyn aikayksikköajattelu voisi toki toimia.

Vapaana vellovan työskentelyajan, kuten gradun kirjoittamisen, jäsentämiseen monet suosittelevat Pomodoro-tekniikkaa. Sen ajatuksena on jakaa pitkäjaksoisen projektin työstämistä pienempiin palasiin, jolloin joskus tuloksettomaltakin tuntuvaa työskentelyä voi jaksottaa konkreettisesti. On myös helpompi keskittyä lyhyt aika kerrallaan kuin koettaa keskittyä intensiivisesti esimerkiksi kahdeksan tunnin ajan (mikä saattaa tuntua ajatuksenakin lannistavalta).

Nyt aionkin perehtyä sosiokulttuuriseen teoriaan keskittyneesti, tomaatti kerrallaan. Neljän tomaatin pläjäys voi olla alkuun pääsemiseksi (ja näin perjantai-iltapäiväksi) ihan riittävä saavutus. Sitten pidän tauon ja siirryn yhdyskäytävää pitkin viereiseen yliopistorakennukseen eli X:n pianokopperoon soittelemaan.

***

Pieni asia, joka ilahdutti minua tänään: Tuntematon tyttö kehui ystävällisesti hymyillen takkiani päärakennuksen vessassa ja sanoi katselleensa minua se päälläni usein aiemminkin. Tapaus oli jo toinen kerta, kun tuntematon kehuu samaista takkiani vessassa. Viimeksi se tapahtui yliopiston kirjaston vessassa. Molemmat kehujat ovat osuneet juuri sopivasti sellaiseen saumaan, jolloin olenkin kaivannut pientä piristystä.

Havahtuminen kevääseen

Aurinko paistaa suoraan sisään paljastaen armottomasti kämpässä pesivän pölyn. Kaikki kahdeksan ikkunaamme ovat etelään päin, ja kevätaurinko lämmittää sisällä tuntuvasti, vaikka ulkona onkin vielä reippaasti pakkasta.

Kevät paljastaa viikkosiivousten laiminlyömisen, mutta tänä keväänä se paljasti jotain muutakin. On tavallaan ristiriitaista, miksi kevätväsymys iskee valon lisääntymisen myötä. Kaamosmasennus on paljon helpompi ymmärtää. Mutta aurinko on armoton – se herättelee. Joskus keväisin minulle iskee halu uusiutua ulkoisesti. Nyt olen hankkinut uudet lasit (kahdetkin!), mutta siitä ei tunnu tällä kertaa kiikastavan. Sen sijaan havahduin talviunestani astetta haastavamman muutoksen tarpeeseen. Tulee mieleen niinkin pelottava sana kuin elämänmuutos.


Viime viikot olen tosiaan viettänyt jonkinlaisessa talvihorroksessa. Päivät olen painanut menemään useimmiten aamuseitsämästä ja pyhittänyt usein arki-iltoja ja viikonloppujakin koulutöille. Suoraan sanottuna sosiaalinen elämäni on ollut todella kuollutta. Eräänäkin perjantai-iltana nukahdin ennen kymmentä silkkaa väsymystäni.

Nyt suurin kiirekasauma on kuitenkin (ainakin toistaiseksi) ohi. Vauhti pysähtyi oikein jysäyksellä. Iski ihmeellinen väsymys ja alakulo. Pirteyden puuttuminen tuntui melkein rikolliselta, kun ulkona on niin piristävä ilma.

Onneksi kuitenkin tiedän jo kokemuksesta, mikä minua piristää. Resepti on yksinkertainen eikä yllätä: hyvä seura, liikunta, musiikki, leipominen ja kaikenmoinen puuhastelu. Otin heti itseäni niskasta kiinni ja yhteyttä pariin ystävään, joita olen laiminlyönyt viime aikoina. Perjantain mainiossa Rentukka Rockissa huomasin taas, kuinka elähdyttävä kokemus hyvä keikka on. Pari keikkalippua keväälle onkin jo hankinnassa. Onneksi kolmen päivän liikuntakieltokin loppui eilen, kun viisaudenhammasarpeni ei enää pitäisi vihoitella kummemmin. Juoksin auringossa paistattelevan Jyväsjärven ympärillä reippaan lenkin, jonka jälkeen hyvä olo oli taattu. Sydämenmuotoinen kakkukin paistui eilen uunissa... Ja pölyt kirjahyllystä piti pyyhkiä heti ensimmäisenä.

Nyt tuntuu taas siltä, että elän muullekin kuin koululle. Vaikka havahtuminen on joskus kivuliaskin kokemus, aika ajoin itsensä herättely tulee todellakin tarpeeseen.

Hiljainen kannanotto

Istuin tänään Normaalikoulun pulpetissa pitkästä aikaa kevään harjoittelujen alkuinfossa. Tavanomaisten haistettelujen ja ripsipiirakoiden sijasta pulpetin kanteen oli kaiverrettu isoin kirjaimin "OPPOSITIO". Nuoret ottavat kantaa tavallaan.

Joululoma-ahdistus

Joulukuun puolivälissä aloin olla jo todella loman tarpeessa. Odotetut vapaat viikot alkoivatkin vallan rentouttavissa merkeissä. Olen syönyt, saunonut, pelannut lautapelejä, nähnyt ystäviä, sukuloinut, katsonut lähes tuotantokauden Greyn anatomiaa ja monta hyvää elokuvaa, ulkoillut, vaihtanut vuotta  sähköttömässä metsämökissä ja autoillut Jyväskylästä Nilsiään, Nilsiästä Ylivieskaan ja Ylivieskasta Nilsiään. Huomenna on tarkoitus siirtyä vihdoin Jyväskylään.

Ja on se jo aikakin. Kaipaan toimintaa! Tasan kolmen viikon loman jälkeen haluan säännöllisen päivärytmin, Ilokiveen lounaalle, kaksiomme omaan rauhaan, ja pian myös luennoille ja harjoittelua jatkamaan. Ehdin jo unohtaa, kuinka pitkältä kuukauden loma keskellä talvea saattaa tuntua. Viime vuonna olin töissä jouluun asti ja lähdin jo vuoden ensimmäisenä päivänä Italiaan vaihtoon.

PS. Suuret pahoittelut siitä, ettette päässeet jakamaan kanssani runotenttini viimeisten runokokoelmien parhauksia. Kailaan jälkeen oli vielä Saarikoskea, Haavikkoa, Manneria, Leinoa ja vaikka sun ketä. Tenttiinluku menee aina loppua kohti niin sekavaksi, ettei sitä pysty järjestelmällisesti esittämään. Oli ja meni hyvin, kuiteski.