Runoilijoiden ammattisairaus

En tiennytkään, että tuberkuloosi on ollut viime vuosisadan alkupään runoilijoiden turma. Päivän Runoilija Uuno Kailas on nimittäin jo kolmas neljästä runoilijasta, jonka tuberkuloosi vei nuorena, samoin kuin Södergranin vain 31-vuotiaana. Kailaan Tulenkantaja-toveri Vala sentään sai elää sairauksineen 42-vuotiaaksi. Lyyrikoiden elämään on melko mielenkiintoista tutustua ihan siksikin, että saa jotain otetta vaikeatulkintaisiin runoihin. Valitsin synkistä runoista yhden, joka vangitsi voimakkaimmin tunnelmaltaan. Toisto toimii tässä hienosti tehokeinona. Lisäsävyjä tulkintaan tuo tieto Kailaan skitsofreniasta, jonka vuoksi hän joutui mielisairaalaan. Syinä saattoivat olla tukahdettu homoseksuaalisuus tai lapsuuden traumat (äiti kuoli Uunon ollessa vain 1-vuotias).

Peitetyt kasvot

Minä usein unessa miehen nään,
joka kasvonsa peittää –
hän ääneti seisoo, ja käsillään
hän kasvonsa peittää.

Mitä pelkää hän, mitä kaihtaa hän
miks kasvonsa peittää?
Näyn jonkin nähneekö hirveän,
siks kasvonsa peittää –

vai säikkyykö omaa sieluaan
ja kasvonsa peittää –?
Hän on kalpea, ei puhu milloinkaan,
mut kasvonsa peittää.

– Hän on varjoni, yöllinen, valju mies,
joka kasvonsa peittää.
Ketä painaa syyllisen tunnon ies,
todet kasvonsa peittää.

(Silmästä silmään, 1926)

Junalukemista

Luin Katri Valan esikoisrunokokoelman Kaukainen puutarha (1924) junassa matkalla Jyväskylästä Pieksämäelle. Runot ovat pakahduttavia ja herättävät voimakkaita tunnekuvia. Kokoelma on kokonaisuudessaan hiottu; yksikään runo ei ole ylimääräinen. Kokoelma aukeaa suloisin sävelin osiolla Kukkiva maa, jonka kesäisistä tunnelmista ja elämän ylistyksestä kuljetaan synkempään syksyyn, osioon Murhattu maa. Luontokuvat ovat vahvasti läsnä tunnelman luomisessa. Kokoelma loppuu fantasianomaiseen Satu-osioon.

Kaikkein voimakkaimmin minuun vaikutti kuitenkin osio  Kauhu, jonka runojen ahdistava kuolemantunnelma on herkästi aistittavissa. Runoissa toistuvat painajaiskuvat, yö, hulluus, kuolema ja ikävä. Tässä taas mielestäni parhaat:

VIRTA.

Vahva musta virta,
sillä pieni lautta
ja ihmisolento.
Näen vain kädet.
Ne ovat kouristuneet puuhun,
ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.

Virta putoaa kuiluun.
Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen
                                       silmä.

Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!
Uusia sukeltaa esiin loputtomasti.
Jokaisella on ihmisolento.
Harvat huutavat.
Jotkut itkevät hiljaa.
Useat nauravat.
Joka hetki putoaa joku – –

ERO.

Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.

Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet
jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen
                                         lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hur-
                                         meesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä.


Matkan Pieksämäeltä Kuopioon käytin lempijunapuuhaani: katselin ikkunasta ulos ja annoin ajatusten aaltoilla. Valan runotkin antoivat virikkeitä monenlaisille ajatuspoluille.

Poetiikkaa, onomatopoetiikkaa!

Tämän päivän runoilijatuttavuus oli yksi Södergranin aikalaisista, muun muassa Odysseian suomentajanakin tunnettu Otto Manninen. Hän on minulle lähes täysin uusi tuttavuus ja yllättävän hankalasti lähestyttävissä. Manninen on tunnettu symbolismistaan ja äärimmäisen tiiviistä ilmaisustaan. Runojen aiheet eivät tule lähellekään yhtä lähelle minua kuin Södergranin. Toisaalta myös loppusoinnut ja hankala kieli (vanhasta kirjasuomesta murteisiin) saattoivat vierastuttaa niin paljon, ettei välitöntä lukukokemuta päässyt syntymään. Ei liene ihmekään, kun jo aikalaiset kriitikot kokivat Mannisen runot vaikealukuisiksi. Onneksi tähän ei tarvitse jäädä jumiin, vaan huomenna on jo uusi päivä ja uusi runoilija.

Soinnullisesti Mannisen ilmaisu on kuitenkin usein kaunista tai mielenkiintoista. Tässä pari näytettä äänteillä leikittelystä, tunnelmasta toiseen.

Vaatimattomuutta

Kukapa kokkona tohti
kohota päivää kohti?
Kunpahan koki olla
kukkona tunkiolla.

Joutsenlaulua

Ui merta ne unten,
päin utuista rantaa.
Niit' aallot ne kantaa
kuin kuultoa lunten.

Pois, pois yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se, ken vaipuu,
se sävelet saa vain.

Mi helinä ikään
yl' ulapan hiipi? –
Vain uupunut siipi,
vain mennyt ei-mikään.

(Kokoelmasta Säkeitä, 1905)

Runoprojekti, osa yksi

Kuten kirjallisuudenopiskelijoilla yleensäkin, myös minulla on aika ajoin meneillään tiettyihin lukemistoihin rajattuja luku-urakoita. Viime kesänä esimerkiksi luin kymmenen kotimaista näytelmää, jotka joku viisas ja perehtynyt oli valinnut kirjallisuuden aineopintojen tenttikirjoiksi. Niistä mieleeni jäivät ja suosittelen erityisesti Mannerin Poltettua oranssia, Lundánin Tarpeettomia ihmisiä ja Oksasen Puhdistusta.

Parhaillaan projektinani ovat runot.

Teoriakirjallisuuden lisäksi parin viikon päästä koittavaan tenttiin tulee lukea kymmenen runoteosta. Voin jakaa kanssanne mieleenpainuvimmat runot. Aloitin tänään Edith Södergranilla.

Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.


Moderni neitsyt

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helankanpunaista aurinkoa...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseen...
Olen veren kuiske miehen korvassa, 
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä,
                               ilman ehtoja.

(Kokoelmassa Runoja, 1916)

Luin taustaksi toki myös tietoja Söderganin elämästä. Köyhä, sairas, Karjalan kankaalla varttunut suomenruotsalaisparka. En tiennytkään, että hän kuoli jo 31-vuotiaana. Osa runoista paljastaa kyllä, että hän tiesi oman kohtalonsa jo varhain.

Jokapäiväinen leipämme

On muuten yllättävän hankalaa taipua rennompaan aikatauluun. Eilen olin kyllä koululla yhdeksästä neljään, ja päivä meni oikein mukavasti, mutta tämän päivän kaltaisena täysin tyhjänä päivänä hypin melkein seinille. Tavallaan olen aika innoissani Kalevala-tuntien suunnittelemisesta ysiluokalle, mutta nekin ovat edessä vasta joulukuussa. Pöh. Onneksi nään Bolognasta tuttua italialaista vaihtaria tänään. Hän opiskelee suomen kieltä ja pyysi minulta hieman apua. Italian-kontaktit ovat jääneet alkusyksynä aivan minimiin. Viimeksi olen jutellut kunnolla italialaisten kanssa silloin heinäkuussa, kun pari bolognalaista suomen kielen opiskelijaa oli vieraanani pitkän viikonlopun Jyväskylässä.

Nyt onkin sopiva hetki päivittää rästissä olevia asioita. Tänä syksynä olen hurahtanut leivän leipomiseen. Muutama mukava resepti onkin tarttunut taskuun. Tässä parhaimmistoa:

Birgitan tumma lempileipä
kirjasta Taivaallista leipää, alkuperäinen ohje Taikinatiinun blogissa.

Leipä saa mukavan tiukan koostumuksen, kun sitä paistaa jälkilämmöllä. Minulla ei ollut kaikkia aineksia, kuten kahta erilaista ruisjauhoa tai vehnänalkioita, joten muokkasin ohjetta hieman (alla oma versioni). Tein ohjeen myös puolikkaana, kun aiemmassa kämpässä ei ollut pakastinta. Tällä ohjeella tulee kaksi vuokaleipää.

2 dl grahamjauhoja
4,5 dl ruisjauhoja
5 dl vehnäjauhoja
1 1/2 dl vehnäleseitä
2 1/2 dl ruis- tai vehnärouhetta
2 1/2 dl auringonkukansiemeniä
4 tl ruokasoodaa
2-3 tl suolaa
2 rkl siirappia
1 l piimää


Sekoita kaikki kuivat aineet kulhossa. Kaada joukkoon siirappi ja piimä ja sekoita tahmeaksi taikinaksi. Nosta taikina kahteen 1,5 litran voideltuun vuokaan, taputtele pinta tasaiseksi jauhotetulla kädellä.

Paista leipiä 175 asteisessa uunissa puolitoista tuntia. Käännä sen jälkeen uunista virta pois, mutta jätä leivät vielä muhimaan jälkilämpään puoleksi tunniksi. Jäähdytä leivät ritilällä leivinliinan alla. Jäähtyneen leivän voi pakastaa.

Mehevä vuokaleipä
Kotikokki-sivustolta 


Tykkään vuokaleivistä, koska ne on helppo leipoa kasaan ja ulkomuodosta tulee yleensä kaunis. Tämä Kotikokki-sivustolta löytämäni perusohje on helppo, usein tavoin muunneltavissa ja nimensä mukaisesti tosi mehevä. Se on onnistunut joka kerta. Vaikka taikinaa pitääkin nostattaa kolmeen otteeseen, varsinaiseen leipomiseen ei mene paljon aikaa. Yleensä lisäilen taikinaan aineksia vähän mieleni mukaan. Tykkään rouheisuudesta ja siemenistä, joten useimmiten korvaan osan jauhoista pellavansiemenrouheella, auringonkukansiemenillä ja ruis- tai venhärouheella. Yleensä jauhoista voi korvata siemenillä noin 10 %, jotta se vielä kohoaa ja pysyy hyvin koossa. Vehnäjauhot voi korvata hiivaleipäjauholla tai osittain grahamjauhoilla.

Tässä perusohje lisätyllä ruisjauhon osuudella:

5 dl     42-asteista vettä
1 pss   kuivahiivaa
1 dl     kaura- tai neljän viljan hiutaleita
2 dl     ruisjauhoja
7–8 dl vehnäjauhoja
2 tl      suolaa
1 rkl    siirappia

Sekoita lämpimään veteen ruisjauhot, siirappi, hiiva, suola ja hiutaleet. Anna tekeytyä 1/2 tuntia peitettynä. Lisää vehnäjauhoja vähitellen alustaen. Taikina saa jäädä löysäksi! Anna kohota 1/2 tuntia liinalla peitettynä.

Voitele voilla leipävuoka. Nostele taikina vuokaan. Anna kohota vielä n. 1/2 tuntia peiteltynä.

Paista 250 asteessa n. 1/2 tuntia.

Parmesaanileipä
Euracon-keittiön ohjeen mukaan

Italiassa rakastuin pitkään kypsytetyn parmesaanin makuun. Parmesaani tekee lähes ruuasta kuin ruuasta parempaa! Se sopii pastoihin, vuokaruokiin ja kuorrutteeksi. Itse olen käyttänyt sitä esimerkiksi katkarapuvuuassa ja paistettujen kesäkurpitsojen päällä. Nam. Leipään se tuo suolaisuutta ja mehevyyttä. Noudatin alkuperäistä ohjetta sellaisenaan. Leipä on koostumukseltaan lähes pullaa. Sopii hyvin keittojen ja salaattien kanssa nautiskeltavaksi.

Ohjeen mukaan 2 vuoallista, mutta minä tein tästä yhden ison muhevan vuokaleivän:


4 dl maitoa
1 pala (50 g) tuorehiivaa
3 dl vehnäjauhoja
1,5 dl raastettua parmesaania
2 rkl tuoretta oreganoa silputtuna tai 2 tl kuivattua oreganoa
0,5 tl suolaa
n. 5 dl vehnäjauhoja
1 dl oliiviöljyä

Voiteluun:maitoa
n. 0,5 dl raastettua parmesaania, oreganoa

Murenna hiiva kädenlämpöisen maidon sekaan. Sekoita, kunnes hiiva on liuennut. Lisää vehnäjauhot ja sekoita tasaiseksi velliksi. Peitä kulho liinalla ja anna seistä noin 15 minuuttia. Kun taikinan alku kuplii kevyesti, lisää parmesaani, oregano suola ja suurin osa vehnäjauhoista. Sekoita hyvin esim. kädellä. Kaada sekaan öljy ja sekoita tasaiseksi. Lisää vehnäjauhoja vähitellen, taikinaa koko ajan vaivaten, kunnes taikina irtoaa kulhosta ja käsistä. Taikinan tulee olla pehmeää, mutta käsiteltävää. Ripottele työpöydälle vehnäjauhoja ja kumoa taikina pöydälle. Jaa taikina kahtia. Leivo molemmista taikinapaloista pötköt ja leikkaa kumpikin 16-18 osaan. Pyörittele paloista pullia ja aseta pullat molempien vuokien pohjalle paririviin. Asettele loput pullat paririvin päälle. Peitä vuoat liinalla ja anna leipien kohota noin 10 minuuttia. Voitele leivät maidolla ja ripottele pinnalle parmesaania ja oreganoa. Paista 200 asteessa n. 25 minuuttia, kunnes leivän pinta alkaa saada väriä.

 Tuoksu on huumaava eikä maussakaan ole moitittavaa.

Rapea ja nopea olutleipä

bongattu Pastanjauhantaa-blogista

Viimeisenä on leipä, jonka maku ja koostumus ovat uskomattoman kohdillaan suhteutettuna mitättömään vaivaan, mitä leivän leipomiseen kuluu. Ainekset vain sekoitetaan kasaan ja kaadetaan vuokaan. Soodan ansiosta leipää ei tarvitse sen kummemmin edes kohotella, kunhan lyö uuniin vaan. Tässä siis ohje leivontaa vierastaville! Leivän kuori on ihanan rapsakka ja sisus pehmeä. Maku on moniulotteinen, jopa hieman makea. Maistuu varmaan niillekin, jotka eivät oluesta oikein perusta! Variaatiota leipään saa tietenkin eri olutlaatuja kokeilemalla. Minä käytin Olvin Vaakunaa. Täysmallasolut toikin leipään täyteläisen maun.

Ohjeen määrät ovat vähän hassut, koska pastanjauhajat ovat muuttaneet ne Ameriikan mitoista:

7,2 dl vehnäjauhoa (tässä en korvaisi millään tummemmilla tai kokojyväisemmillä jauhoilla)
1-1,5 rkl leivinjauhetta
hieman vajaa tl ruokasoodaa/leivinsoodaa
hieman vajaa tl suolaa
0,6 dl sokeria
3,6 dl vaaleaa tai tummaa olutta

Sekoita kuivat aineet keskenään ja niihin olut. Lapa vuokaan. Vuoan voi ennalta kevyesti öljytä, niin leipä tottelee paremmin, kun sitä aikanaan houkuttelee ulos jäähtymään.

Paista 190 C:ssä 55-60 minuuttia, kunnes pinta on kullanruskea. Anna jäähtyä ensin muutama minuutti vuoassaan ja kopauta leipä sitten ulos. Voi olla hyvä idea jäähdytellä sitä vielä hetki tämän jälkeenkin. Tuore, liian kuumana leikattu leipä nimittäin tuppaa helposti hajoamaan käsiin, vaikka veitsi olisikin iskukunnossa.

Leivän pinta muistuttaa mielestäni hieman oluen vaahtoa; se on hauskasti "kuohuvan" näköinen. Harmi, etten muistanut napata leivästä kuvaa.

Sykkeellä

Ylimääräinen tunti viikonlopussa tuli tälläkin kertaa tarpeeseen. Aika piti vaihtaa tietenkin myös sykemittariini, johon en ollut koskenutkaan muutamaan viikkoon. Sykemittarini on sen verran älykäs, että huomasi tietysti harjoittelumäärieni pudonneen ja laski aktiivisuustasoani jälleen pykälällä alaspäin, nelosesta kolmoseen. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että syyskuussa treenasin vielä tasolla 7 (kovaa harjoittelua yli 3 tuntia viikossa).

Tästä huolimatta olen viipottanut viimeiset viikot melkoisella sykkeellä – mitä sykemittarini ei tosin ole ollut todistamassa. Viime päivityksen jälkeen osakseni ovat nimittäin osuneet yllätysmuutto, yllätyshautajaiset ja oikea opintojen kasauma, joka ei kylläkään tullut yllätyksenä. Sellainenhan osuu jokaiseen lukukauteen. Olen suunnitellut ja pitänyt kahdeksan oppituntia yläkoulussa ja lukiossa, tehnyt ryhmätöitä, lukenut niin kaunokirjallisuutta kuin tutkimusartikkelejakin, esitellyt inkluusiota ja juossut luennolta toiselle. Lisäksi olin viime viikolla psykologian opiskelijoiden testattavana muisti-, älykkyys- ja musteläiskätesteissä.

Kun siis tänään koulu päättyi ilmaisutaito- ja puheviestintäopintopiirin jälkeen jo ennen yhtätoista, oli äkkiseltään suorastaan vaikeuksia päättää, mitä tässä nyt tekisi. Kävin syömässä rauhassa, ilman kiirettä. Ja ostin vihdoin liikuntatarran, joka oikeuttaa osallistumaan yliopistoliikunnan ryhmätunteihin rajattomasti vuoden ajan. Olisihan tuossa ainepinkkakin kommentoitavana.

Joka tapauksessa hieman kevyempi viikko on ihan paikallaan. Kävin eilen vihdoin ulkoiluttamassa sykemittarianikin.

Viikonloppuna oli aikaa ottaa rennosti, käydä ulkona, 

lukea kirjaa ihan vaan omaksi huviksi ja jopa kokata.