Kohtaamisia

Pedagogisissa opinnoissa on parhaillaan menossa vuoravaikutus- ja ryhmäilmiöitä käsittelevä intensiivijakso, joten olen pelkkää viestijäkuvaa ja -uraa juuri nyt. Totta puhuen päivät ovat niin intensiivisiä aamukahdeksasta lähtien, että iltapäivällä jaksan hädin tuskin viestiä edes poikaystäväni kanssa.

Kurssi sai minut pohtimaan paitsi ikuisuuskysymystä opettajan kasvatus- ja opetustehtävien tasapainottelusta, myös vuorovaikutuskohtaamisia asiakaspalvelijan näkökulmasta. Eilen minulla oli melko keskimääräisen rauhallinen viiden tunnin iltavuoro, jonka aikana kassallani asioi 248 asiakasta. Kahvitauon vähentämisen jälkeen se tarkoittaa noin yhtä asiakasta per minuutti. Baumanin* (1997) käyrällä tarkasteltuna silkka yritystoiminta kallistuisi aidon välittämisen (rakkaus) ja instrumentaalisuuden (raha) jatkumolla selvästi rahan puolelle, mutta asiakaspalvelijan on tasapainoteltava siinä välissä – asiakkaita on kohdeltava hyvin, jotta rahaa tulee. Väsyneenä ja tai ruuhka-aikana tulee usein kohdattua asiakkaat tyhjällä mielellä, antamatta itsestään mitään. Kassallakin kohtaa kuitenkin joskus aitoja reaktioita, joihin ei voi suhtautua täysin tunteettomasti. Esimerkiksi kerran perjantai-illan ruuhkassa ikäiseni poika loukkaantui, kun en (edellisen asiakkaan virheen korjaamisen jälkeen ajatuksissani) tervehtinyt häntä. Pahoitellessani ja selittäessäni huomioimattomuuteni syytä hän katsoi synkästi takaisin ja tokaisi, että masentuneen päivä on tarpeeksi ankea ilman tekopyhiä kaupan kassojakin. Eräänä hiljaisena sunnuntaina taas asunnoton mies tuli juttelemaan ja kiittelemään siitä, kuinka mukavaa on kun talvipakkasilla kaupat ovat auki sunnuntaisinkin. Myös lapsilta saa usein heti kaikua, jos jaksaa huomioida heitä. Eräskin hiljaiselta vaikuttanut pikkupoika sanoi arasti jotain kesälomamatkastaan ja parin lisäkysymyksen jälkeen intoutui kertomaan silmät loistaen ummet ja lammet eläinpuiston eläimistä. Toivottipa vielä loppuun "oikein hyvää päivänjatkoa teille!". Juttuseuraa kaipaavat vanhukset ovat ihan oma lukunsa – yksi hiljaisen päivän miellyttävimmistä mutta lauantairuuhkan ärsyttävimmistä asiakasryhmistä.

Kassasaareke ei ole minulle kuitenkaan se luontevin paikka kohdata ihmisiä. Asiakkaiden ajatusmaailmaan on joskus todella vaikea päästä sisälle. Useimmiten ostosten lisäksi myös asiakkaat kulkevat näkökulmastani ikään kuin liukuhihnalla – nimenomaan ikävässä mielessä, kasvottomina kiireen keskellä. Kahden viikon päästä heitän hyvästit työpaikalleni ja keskityn varsinaiseen työhöni eli opintoihin. Niissä tuntuu kyllä riittävän työsarkaa ihan riittävästi.

* Bauman, Zygmunt 1997: Postmodernity and its discontents. New York: New York University Press. 
 (Ainakin ilmeisesti. Luennoitsijan diaesityksessä mainittiin ainoastaan nimi ja vuosi, eikä lähdeluettelosta ollut tietoakaan!)

Numerologiaa

Juoksemiseen höyrähtäneet tuttuni ovat noudattaneet ainakin tiettyä logiikkaa suorituksissaan. Setäni juoksi 50-vuotispäivänään 50. maratoninsa – ja vieläpä juoksunumerolla 50. Hänen lenkkikaverinsa sen sijaan juoksi ensimmäisen 42-kilometrisen kokopitkänsä 42-vuotiaana. Itse jäin tietyllä tavalla tästä jälkeen, koska ehdin pahimmoilleen täyttää alkuviikosta 22 ennen, kuin ehdin juosta eilen 21-kilometrisen ennätysmatkani. Yllättävän voimallinen endorfiiniryöppy, mahtava tunnelma ja päihittämätön itsensä voittamisen tunne takasivat kyllä sen, että jatkoa on luvassa. Ehkä heittäydyn jopa niin epäloogiseksi, että juoksen ensi vuonna enemmän kuin 23 kilometriä. Pitää varmaan löytää logiikkaa jostain muualta.

Yksi tavoite on siis suoritettu. Muille itsensä epäilijöille voin jakaa rohkaisevan esimerkin; kokemus oli kannustava ja kaikki meni nappiin. Mikään kauhuskenaarioistani ei toteutunut: en juossut itseäni piippuun ensimmäisillä kilometreillä tai eksynyt reitiltä. Enkä edes ollut ennakko-odotuksistani huolimatta niin hidas, että ratamiehet olisivat sulkeneet reitin edestäni ennen, kuin ehdin maaliin asti. Itse asiassa juoksin kaksi kolmasosaa matkasta tasaista kahden tunnin ja 15 minuutin vauhtia, kunnes totesin että paukkuja riittää nopeampaankin tahtiin ja viimeisten kilometrien kirimisellä olin lopulta maalissa ajalla 2:09. Vaikka aika ei olekaan yleisesti ottaen kova, se ylitti omat odotukseni täysin.

Jälkikäteen ajatellen olisin voinut lähteä tempomaan jo alusta lähtien hieman nopeampaa tahtia. Toisaalta kokemuksestani ei olisi välttämättämättä silloin tullut yhtä positiivinen kuin nyt. Koko juoksun ajan oli nimittäin aivan mahtava olo siitä, kuinka hyvin juoksu kulki. Missään vaiheessa lihassärky tai yleinen väsymys eivät kasvaneet niin suuriksi, että se olisi tahtia haitannut tai mieltä sumentanut. Sitä paitsi viimeinen kolmasosa meni nyt niin hyvissä voimissa, että jaksoin ensin kiriä kiinni 2.15-tavoiteaikajuoksijan (joka siis juoksi mahdollisimman tasaista vauhtia lähdöstä maaliin aikaan 2.15) ja lopulta ohittaa hänet ihan viimeisillä kilometreillä. Reipas askellus vielä maalisuorallakin jätti koko juoksusta hyvän maun suuhun.

Tämä hehkutus on tietenkin päätettävä kuumotuksesta hehkuvaan pärstääni.